Pakahduttavaa kiitollisuutta*

Rakastan tätä ajoittaista  kiireettömyyden tunnetta. Mutta vieroksun tätä vanhaa kaupunkia. Olen kuin kolmionmallinen muotti tunkeutumassa neliönmalliseen muottiin. Ei sovi, niin ei sovi. Onneksi uusi koti on koti isolla koolla, sielukas pesänen. Kun luottaa ja kuuntelee vaistojaan, niin ei tee vääriä valintoja. Ainakaan niin mojovia. 

Rakastan ajoittain yksinäisyyttä, olen cityerakko. Nautin juuri tällä hetkellä yksinolosta. Aina ei jaksa olla yltiömäisen sosiaalinen. Voi sulkea kotioveltaan koko ulkopuolisen maailman ja vajota ajatuksiinsa. Voi ladata sosiaalisuuden akkujaan ja olla lomamoodissa. Siihen maailmaan, jossa maistelen sanoja mielessäni ja saan inspiraatioita. Hymy kaartuu suupieliini, kun mietin ensi viikkoa ja niitä monia jälleennäkemisiä ennen pois muuttoani, sen varassa jaksaa elää vaikka vuosia. Jälleennäkeminen pakahduttaa ja riemastuttaa. 

Pienet hetken hyvästit ystäville ja sitten näemme taas muutaman kuukauden kuluttua. Ja sitten olen taas pakahtunut, jälleennäkeminen. 

Kiitollisuutta näistä ihanista, joita ensi ja seuraavalla viikolla tulen näkemään. Onnellisuutta onnesta. Niin,ja tämä hetki ja ihanat karvaiset ihanuuteni sohvalla vierelläni, suukkosuuni.

Olen huomannut, että toiset ovat liian kapeakatkeisia ja katkeria kaikesta, toiset jakavat ilonsa ja auttavat asenteellaan eteenpäin. Näkemään voi varmaan oppia, kun on tarpeeksi nöyrä ja avarakatseinen. Elämä opettaa tavoille, kai,niin kuin sade opettaa meitä nauttimaan aurinkoisen kirkkaista päivistä.Kaikkien tapahtumien jälkeen on jotain, joka saa tutkailemaan elettyä elämää.  Joskus ne ihanat asiat löytää,kuten vaatekaapistaan sinne perukoille unohtuneista vaatekappaleista. Vähän kuin käytettyjä hetkiä, ja sitten hetkiä joita ei ole vielä käytetty. Älä anna elämäsi kasvaa hämäkinseittiä vaan pyri aina eteenpäin!

Huomenna arvon LipSmackerin voittajan ja saatte katsella Lissabonin matkakuvia.