keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuinka kapea onkaan elämänlanka?

Kuinka kapea onkaan elämänlanka? 
Jos kertoisin teille sumeilematta kaiken viime aikoina tapahtuneen, niin viettäisitte unettomia öitä painajaisineen, vähintäänkin tukehtuisitte pullaan. Lääkärinkin mukaan olen erityisvahva, mutten kumminkaan iskunkestävä. 
Taas kerran myöhällä soi taas puhelin. Ennen kuin vastasin,niin arvasin jo mitä oli tapahtunut. Olen turtunut vaikka olisin voinut olla järkyttynyt. Sisälläni läikähti suru, jota seurasi suuri pettymys. Ja vielä tuon ambulanssisoiton jälkeen toinen puhelu tyypiltä, joka luulee tuntevani läheiseni. Tyyppi ei vaan ole edes tästä maailmasta juttujensa perusteella.  Väkivalta ei ole koskaan ratkaisu mihinkään. Sillä saa toki hallittua ihmisiä ja käyttämään pelotteena. Haukku ei haavaa tee.

 Mikään ei enää hätkähdytä.  Mutta kyllä mä jaksan. Voi vaan joillekin olla liikaa, että olen tunnoton ja turtunut. Toisaalta hyvä tunne, sitä varjelee tietyllä tavalla itseään ja sisintään. Olen viime aikoina kohdannut niin paljon ristiriitaa, työväkivaltaa, uhkailua, pelkoa, epämääräisyyttä, tuskaa ja kipua. Tunnekatto on tullut vastaan. Se mikä tapahtuu niin tapahtuu. Se pahinkin. Joskus se voi olla hyvästä, siunaus.
Yksi ajanjakso on päättynyt.


Olen mennyt liian monta kertaa raiteiltani toisten takia, velvollisuudentunto ei saa enää pakottamaan minua jaksamaan. Kasvua. Tuska kolisee aikansa sisäisessä rautatiessäni. Olen joutunut vaihtamaan liian monta kertaa yhtäkkiä raiteelta toiselle. Elämä on kuin palapeli, joka ei vaan ratkea. Pahinta on seurata ihmisiä, joiden elämän palapelin palatkin ovat hukassa. Ei ole enää epämääräisiä sanoja ja asioita. On uusi vahvempi minä. Linjanvetoja ja loppuja. Mikä tahansa kappale romahtaa ensin keskeltä ja vasta sitten reunoilta. 

Tämä pätee myös ihmisiin.

On suurenmoista jättää taakseen halu elää ympäristön elämää. Elää omaa karua elämääni. Niin monta syytä olla turtuneen tunnoton. Miksi järki pakenee viinapullon pohjalle monien päästä ja se paljon puhuttu rauhakin, jos kaikki kumminkin toivovat järkeä ja rauhaa elämäänsä? 
Voi tätä elämän sietämätöntä keveyttä!

Olen tässä sohvalla maatessani varmasti maailmanmestari ajan kuluttamisessa "ei-yhtään-mihinkään-järkevään"! Joskus mietin, että mitenhän tämä elämä päättyy. Sillä jokainen tarina loppuu joskus. Kuivettuen, näivettyen? Dramaattisesti? Iloisen kuplivaan nauruun? Onneen? Muutokseen? Kuin kukka lakastuen? Kuin kirja, jonka viimeisellä huomaat, että ratkaisu jää roikkumaan ja joudut itse kuvittelemaan sen viimeisen luvun? Kaikki päättyy aikanaan, kaikki hyväkin. Elämä on täynnä pettymyksiä ja onnenhetkiä. Aaltoilevaa liikettä. Ennustamatonta ja ennustettavaa. Aikamoinen seikkailu. Onneksi on olemassa tämä pieni hetki, josta nauttia. Nurkan takana odottaa kenties suru tai elämäni ihanin päivä. 
Tavoittele suuria, nauti pienistä asioista. 
Sillä jonakin päivänä huomaat pienten asioiden olleen suuri.
Mikään tai kukaan ei ole itsestäänselvyys.

Mä nautin Cloetalta saamistani yhteistyösuklaista, pelottomasta hetkestä, mieheni tekemää lasagnea ja kisujen seurasta ♡

Loppuun pientä vitsintynkää...
Kuka oli ensimmäinen ihminen kuussa
a) Neil Armstrong
b) Juri Gagarin
c) Luke Skywalker...?

Pitäsikö liittyä muukalaislegioonaan?











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥