tiistai 22. marraskuuta 2016

Omakohtainen kokemus:Marrastuulen syleily, BurnOut ja voimaantuminen


Seisoin eilen illalla itsensä paljaaksi riisuneen puun juurella citypupun kanssa ja katseellani tunsin meidän molempien odotteluun. Pupunen kaipaa lunta ja minä kevään vihreyttä. Meitä oli sillä hetkellä kolme kaipaava siinä paikallaan. Suurta puuta palelsi jatkuva tummuus, se kaipaa lumista pitsuhuntua yllensä.
Astuin marrastuulen syleilystä kodin hiljaiseen syliin. Rakensin sadun siivet selkääni kirjan avulla. Niin jaksaa harmaassa helpommin.


Niin kuin haluaisin kasvoillani palavan ikivalon tuikahduksen silloinkin, kun tyhjyys ja harmaa täyttävät olemustani. Väsymyksenkin keskeltä toivoisin jonkun voivan noukkia kajastuksen, jossa siintäisi hiven lohtuvaloa.

Luovuin harmaantuneista sävyistä aatoksissani kuin pihapiirin puusto. Mitäpä sitä enää harmaan viitan helmoista kiinni pitelemään, kun vierellä soi kutsu luottamaan, valoisia juttuja! Illan hämyssä ristin käteni ja kuiskaan, kiitos.

Enkelinvaloa ja hiljaisuuden lempeyttä juuri Sinulle!






Ystävät. Eilen oli pari hyvää keskustelua. Pitkiä sellaisia.
Vertaustukea surussa ja loppuunpalamisessa.
Suuren surun koin 5 vuotta sitten ja loppuunpalamisen samaisena vuonna. Osaan välttää nykyään loppuupalamisen. Olen oppinut sanomaan, "ei". Olen oppinut kuuntelemaan kehoniviestejä ja teen suurimmaksi osaksi asioita, joista nautin. En pakota itseäni sellaiseen muottiin, johon en sovi. Pyrin olemaan perusonnellinen, kiireenkin keskellä. Vältän kiirettä ja jokaisessa päivässä tulee olla hengähdyshetkiä. 

Annoin ystävälleni suruun yksinkertaisen neuvon: älä patoa tunteita, käsittele niitä. Itke, huuda, raivoa, oksenna, paru silmät kirveleviksi, mutta aika on lopulta se, joka sinut parantaa.
Ikävä on ja pysyy, mutta suru muuttaa muotoaan.



Kun koin loppuunpalamisen, niin tätä kaikkea en silloin tajunnut, mutta nyt kun jälkikäteen mietin niin tajuan että työuupumuksen ja tämän nykyisen hetken välillä on ollut peitto päällä. On kuin olisin vähitellen herännyt syvästä unesta. Elin elämää ( en omaani), mutta en oikeastaan tajunnut mistään mitään. Suoritin ja olin extratehokas. Kaikessa mukana ja neljä työpaikkaa. 


Oli jonkin verran pakkomielteitä ja ajatteluja. Koetin loistaa kaikessa. Sydän takoi yölläkin kuin olisi ollut juoksulenkillä. Unelmat ovat muuttaneet muotoaan, ja elämänarvot ovat muuttuneet. Sellaiset asiat joita pidin ennen tärkeänä, eivät enää ole niin tärkeitä. Olen joutunut pohtimaan itseni ja lääkärini kanssa omaa tilaani ja elämääni. Vain totaalinen muutos elämässäni paransi minut pikkuhiljaa. Jos olisin jäänyt paikoilleni ja entisten haaveideni vangiksi, olisin jäänyt omaan kuoreeni loppuelämäkseni. Tunteita ja tuntemuksia käsitteein puhumalla, kirjoittamalla ja pitkillä lenkeillä.




Lääkäri totesi, että " Olet Satu, vaan liian tunnollinen ja muista nyt levätä ". Lepäsin 6 viikkoa ja se auttoi. Aloin nähdä elämässä värejä ja iloa. Sitä vapautta, kun ei pakottanut tekemään itseään asioita. Tää on ollut yksi huiouimmista hetkistäni elämässäni, kun tajusin elämän hienouden ja valinnan vapauden.


En ole sama ihminen kuin ennen sairastumistani tai isäni äkillisen kuoleman jälkeen. Oli aika astua elämässä suuri askel eteenpäin, koska elämä kantaa, se ei jätä tyhjänpäälle, vaikka suunnitelmani ja unelmani ovat muuttaneet muotoaan. Läheiseni huomasivat sairastumiseni, ja olin kuulema kuvainnollisesti loppuajalla kiihdyttänyt hyppyrimäen nokalle ja sen jälkeen tuli totaalinen lasku, sairastumiseni paljastui. Isäni sanoi jo vuosia aiemmin, että " Satu, ei kukaan jaksa tuota opiskelu- ja työtahtia". En häpeä kertoa, että diagnoosini oli vakava-asteinen loppuunpalaminen. Tekevälle sattuu. Muttei mitään kuolemanvakavaa. En koskenut lääkkeisiin, nukuin ja nukuin sekä ulkoilin. 


En harjannut hiuksiani, jos ei tuntunut siltä. Olin vaan kotona, oleilin, tapasin ystäviäni ja piipahdin mieheni firmassa auttelemassa sekä matkailin. Olin aiemmin täyttänyt suurimmaksi osaksi vain toisten odotuksia ja koettanut vain loistaa. Tajusin lopulta, ettei minun tarvitse todistella olemassaoloani turmelemalla omaa hyvinvointiani ja kehoani stressillä ja kiireellä. Tästä alkoi parempi elämä. Oivalsin tärkeän pointin elämässä. Älä pahoinpitele itseäsi liialla vaatimuksilla ja kiireellä. Elämä opettaa, se laittaa jokaisen uomiinsa ennemmin tai myöhemmin.
Loppuunpalaminen opetti nauramaan itselleni ja elämälle.
Mulla ei myöskään tartte olla kymmentä eri työpaikkaa.
Isäni yllättävä kuolema teki vielä loppusilauksen sisimpääni.
En elä sitku-elämää ja eläkettä varten.
On vain tämä todellinen hetki.
Älä panttaa tunteita ja sanoja.
Elämä on  lahja.



Yhteiskunta oli syövyttänyt mieleeni, että minun tulisi olla erittäin tehokas ja monipuolinen.
Nykyään elän hetkessä ja juuri sellaista elämää, kun haluan.
Elämä on ihanaa, vaikka siinä on ajoittain säröjä.
Nykyään hengitän jokaisella solullani ja tunnen tuulen hyväilyn hiuksissani. Havahdun ihaniin hetkiin, suljen silmäni ja elän hetken ihanuudessa. Olen kiitollinen. Pyydän, saan ja rukoilen.
Elän.
Rakastan
ja
unelmoin.
Elän unelmat todeksi.





”Kuinka paljon hyvää on yhdessä päivässä? Riippuu siitä, kuinka hyvin ne elät.

Kuinka paljon hyvää on ystävässä? Riippuu siitä, kuinka paljon hänelle annat.” 

— Shel Silverstein, A Light in the Attic -





1 kommentti:

  1. Kaunis postaus <3 Itselläkin pitää aina pysähtyä miettimään, koska olen ihminen, jolla on sata rautaa tulessa ja kokoajan kerään lisää asioita tehtäväksi.

    VastaaPoista

Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥