Sain vangittua palavan taivaanrannan työmatkalla Pasilan ratapihan läheisyydessä. Mustaa on ollut näillä nurkilla aina, eikä asia vänkäämällä muuksi muutu. Melankolinen puoleni kiittää pimeydestä. Sitä paitsi, alkutalven hämärässä on yksi suloinen ja kaunis asia. Kutsun sitä "pienen tulitikkutytön maailmaksi". Kun kävelee illalla ulkona, on ihanaa katsella ikkunoiden muodostamia valoruudukoita.
Kodit näyttävät ulkoapäin niin kutsuvilta ja kodikkailta.
(Paitsi ne loisteputkilla valaistut uimahallikodit ja punaisilla lampuilla sävytetyt bordellikodit :D)
Tähän vuodneaikana sopii erinmomaisesti seuraava runonpätkä, sopivan melankolista, joka ruokkii luovuuden nälkää:
Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.
-Edith Södergran-
Ps.
Ensi viikolla saatte kuulla ainakin Stuttgartin matkasta ja yhteistyöstä Hotelli Katajanokan kanssa. Kiire nimittäin helpottaa, ainakin hetkeksi.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.