Koti. Kevät. Käpylä. Vaikutun joka viikko uudestaan ja uudestaan kotimme sijainnista. Oulunkylä ja Käpylä tarjoavat upeat lenkkeilymaisemat. Ihailin ulkoillessa lintujen konserttia, se oli kerrassaan rentouttavaa ja vieläpä ilmainen konsertti. Kesä tulee.
Ja nyt on paras parsakausi. Nautitaan luonnon kauneudesta ja sen antimista.
Keväällä tulee usein mieleen orastavana nuoruuden muistot. Ne lämpimät kesäillat, tunnit, jolloin viisareiden suunnalla ei ollut mitään merkitystä. Lähdimme ulos myöhään ja pyöräilimme kaupungin toiselle laidalle uimaan, Kevätniemeen. Istuimme kalliolla syöden eväitä, kallio oli lämmin auringosta.
Tai notkuimme kaverin sohvalla aamuyöhön asti katsellen elokuvia, juoden halpaa viiniä, heiluen yökerhossa ja kikattaen mukamas kauhistellen seuraavan aamun tentille. Melkein aina oli jossain bileet ja kavereilla oli aina aikaa. Elämässä oli hyvin paljon hengailua. Sellaista todella helppoa olemista, ilman mitään erityistä päämäärää. Elettiin hetkessä. Mutta keskusteltiin myös vakavasti elämästä ja suunnitelmista. Kaikella olemisella on aikansa. Nyt on ihanaa olla tässä hetkessä, kotona lenkkeilyn jälkeen,
helliä kisuja, syödä uuniparsoja ja kirjoittaa tuntemattomille ihmisille omista nuoruusvuosistaan. Sain enemmän kuin osasin toivoa.
Onnea isälleni taivaaseen, 66-vuotissynttäreiden kunniaksi.
Vilkutan sinulle huomenna lentokoneesta pilvien päältä ♥
Olet aina sydämessäni, muistoissani ja tekemisissäni mukana viisailla neuvoillasi.
Olen onnellinen siitä, että miten paljon koimme ja näimme yhdessä. Mutta aika loppui kesken! Elimme. Riitelimme, huusimme ja kuitenkin rakastimme toisiamme, näytimme tunteemme aina ja täysillä ja pyysimme anteeksi. Nauroimme ja nautimme elämästä, ja arvostimme toisiamme. Isä uskalsi elää ja nähdä maailmaa. Olen miettinyt paljon sitä, missä olisimme jos isälle olisi annettu aikaa enemmän. Elämä on kuin vuodenajat, ne molemmat muuttuvat välillä arvaamatta. Olemme kohtalomme kyydissä matkustajina. Huomisen määränpää on tuntematon. On elettävä nyt. Ei ollut mahdollisuutta sanoa hyvästejä. Jos isä olisi ollut vanhempi kuoleman olisi ymmärtänyt paremmin.
Katseltiin toissapäivänä korkeuksiin Corcovado-kukkulan laella kohoavaa 710 metrin korkeudessa käsiään levittävään Kristus-patsaaseen. Patsasta pidetään yhtenä maailman uudesta seitsemästä ihmeestä.
Eilen muisteltiin veljeni kanssa Copacabanan rannalla isää ja vanhoja hyviä aikoja. Niitä kymmeniä ulkomaanmatkoja, merenrantoja, sukellusjuttuja, uima-altaita, auto- ja uintiretkiä ja hurjan hyviä muistoja. Kuinka nousin isäni kanssa Lieksassa junaan ja jäin Lapalien asemalla pois, menin metsään, järven rantaan, istuin kuistille ja aloitin loman. Oli liplatus ja räiske, havina ja tuiske. Oli perhe, ystäviä, saunan lämpö ja raukeat jäsenet. Makasin päivän laiturilla, soutelin, luin kirjan, kävin aamu-uinnilla, kävelin metsätietä kauppaan tai käytiin kauppa-autolla, läiskin hyttysiä, läiskin korttia, menin saunaan, peseydyin omenan tuoksuisella suihkugeelillä, luin illan hämärässä, aamun ruskossa, hiippailin ulkona, kun aurinko nousi. Ihana lapsuus ja nuoruus, tällaisia hetkiä lomalla vietin lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitä ajattelee, että vuodet vieriä saa, kunhan saisi pitää rakkaimpansa vierellään.
Terveiset äidille Suomeen ♥
Muistan sen, kun eilisen, kun isäni kanssa oltiin Pielisen jäällä porkurilla ja rakennettiin koti sisälle maja. Se oli lapsuuden taikamaailmaan. Kömmin peiton alle ja maailma muuttui salaperäiseksi. Jos muuten joskus harmittaa, rakentakaa maja. Majassa on eri meno kuin muussa maailmassa. Koskaan ei ole liian aikuinen rakentamaan majaa.
Cheekin sanoja lainatakseni:
"faijan tavoin valinnu nää reissumiehen saappaat voi tätä taakkaa, aah! tän matkan voi vetää tääl monel taval välillä tuntuu kun ois pulssiton, elämän kovettama"
Tavarataivaan ja materian haluaminen ja hamstraaminen on loputon suo. Etsi sinäkin oma voimavarasi ja luottamuksesi kinoksen alta, älä stressaa. Olen oppinut luopumaan minulle tarpeettomista tavaroista, joita olen aikanaan hamstrannut. Ylimääräisen tavaran kuljettaminen mukana on varsin stressaavaa. Onni ei saa olla sidoksissa tavaroihin ja niiden määrään. Ilman ylitsepursuavaa materiaa voi keskittyä kaikkein tärkeimpään, olennaiseen. Elämään ja sen pieniin ihaniin asioihin. Älä hukuta itseäsi tavaramereen. Matkalaukkua pakkaillessakin koetan pitää järjen päässä ja ottaa mukaani vain minimimäärän tavaraa. En tarvitse matkoille mukaani koko omaisuuttani. Sisäisesti tärkeimpiä asioita et voi ostaa kaupasta. Olet arvokas omana itsenäsi.
Juuri sinä, ihanainen :)
"Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen."
(Muumipeikko ja pyrstötähti)
Ystävättäreni tuli taas meren takaa käymään Suomessa ja piipahdimme edullisilla burgereilla Kiilassa. Kiila on kiva ja tunnelmallinen ravintola aivan keskustan sydämessä. Kiilaa vastapäätä on pieni tapasbaari, josta saa makoisia tapaksia, juomia unohtamatta.
Jostain syystä eilen illalla mieleeni tulvahti muistonpätkä hyvin kaukaa. Märän villalapasen pintaan tarttuneiden lumikikkareiden tuntu kielellä. Muistatko miten istuttiin lumikasan päällä ja nypittiin lapasia huulilla? Voin melkein tuntea nopeasti sulavan lumen ja villalangan haituvat suussani. Ei ole nykyajan goretex -rukkas-lapsilla samaa kokemusta.
Ja varoitus, älä syö keltaista lunta! Jäätyneet metalliaidathan kuitenkin houkuttelevat pieniä kieliä vuosikymmenestä toiseen. Oi, nuo lapsuusmuistot. Ne ovat luksusta. Ainutlaatuista.Korvaamatonta. Ja niissä on mukana monia ystäviä. Vaikka osa on jäänyt matkan varrella pois elämästäni, niin olen kiitollinen kaikista tuttavuuksista tähän astisen elämän matkani varrella. Pidetään talvituulten viuhuessa sydän lämpöisenä.
Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmasi elämässäsi todeksi, äläkä koskaan unohda ystäviäsi, niitä nelijalkaisiakaan
Arvokkain omaisuutesi on viisas ja luotettava ystävä ♡
Vietin lauantain työkavereideni kanssa koulutuspäivässä vanhassa mielisairaalassa, Lapinlahden sairaalassa. Tai kuten entisaikaan sanottiin houruin- tai hulluinlaitos. Kohde oli minulle ennestään tuntematon, mutta se teki minuun suuren vaikutuksen. Uskomaton mystiikan määrä, tunnelma ja mielettömiä tarinoita sisältävä upea rakennus koko miljöineen. Lapinlahden sairaala oli Suomen ensimmäinen ja Euroopan vanhimpia psykiatrista hoitoa varten rakennetuja hoitolaitoksia. Se sijaitsee Helsingissä merenrannalla Lapinlahden osa-alueella Hietaniemen hautausmaan läheisyydessä.
Sairaala valmistui vuonna 1841 ja sen suunnitteli Carl Ludvig Engel. Rakennus toimi sairaalana 160 vuotta. Sairaalaa on alusta lähtien ympäröinyt laaja puutarha ja sitä ympäröi todella kaunis ja meltä rauhoittava maisema. Lapinlahden sairaalatoiminta päättyi lopullisesti 19. joulukuuta 2008, jolloin HUS:n psykiatrisen osaston syömishäiriöosasto, -poliklinikka ja -päiväosasto muuttivat Psykiatriakeskukseen. Kuuluisia taitelijoita, jotka ovat olleet sairaalan potilaina ovat mm. Vesa-Matti Loiri, Mika Waltari, Hector, F.E.Sillanpää ja suomalainen runoilija- ja näytelmäkirjailija Josef Julius Wecksel, jolla oli lyhyt ura, mutta hän vietti Lapinlahden sairaalassa asukkaana 42 vuottaa. Hän joutui Lapinlahden sairaalaan reilu parikymppisenä ja asui siellä suurimman osan elämästään. Weckselliä pidetään lahjakkaimpana romantiikan jälkimaininkien ruotsinkielisistä kirjailijoista.
Venetsia Lapinlahden sairaalan lisärakennuksena valmistui vuonna 1907. Siinä on ollut paitsi henkilökunnan majoitusta myös muun muassa pesula ja leipomo. Hoitajat ovat myös tavanneet uransa aikana useita henkilöolentoja ja yliluonnollisia kokemuksia. Enkä yhtään ihmettele, koska paikka on aikalailla karmiva. Hoitomuodot ovat olleet arvelluttavia ja paha ja sairasmieli on koetettu saada ihmisestä pois vaikka millä keinoin. Muun muassa hyvin riskaabeli hoitomuoto, lobotomia oli 1940- ja 1950-lukujen lupaavin psykiatrinen hoitomuoto, joka otettiin käyttöön Lapinlahden sairaalassa, jossa lääkärit pitivät esitelmän lobotomian käytöstä.
Lobotomiassa idea on hermoratojen katkominen kirurgisesti potilaan otsalohkossa, ja näin psyykeen kajoaminen. Sen keksi portugalilainen neurologi António Egas Moniz vuonna 1935. Hän sai siitä lääketieteen Nobelin palkinnon 1949. Ensin ruiskuttamalla alkoholia otsalohkojen motorisen kuorikerroksen eteen kummallekin puolen päätä porattujen reikien kautta. Seuraavaksi otettiin käyttöön injektioruiskua muistuttanut instrumentti, leukotomi, jonka putkimaisesta rungosta työntyi leikkausalueella ulos metallisilmukka. Instrumenttia pyöräyttämällä irrotettiin valkeasta aineesta kuusi kudoskappaletta molemmin puolin.
Toinen vaihtoehto oli transorbitaalinen tekniikka. Transorbitaalisessa tekniikassa puolestaan jääpiikkimäinen instrumentti naputettiin pienellä vasaralla kyynelpussin ja silmäkuopan sisäreunan kautta etukuoppaan ja naskalin vartta kääntelemällä tehtiin viuhkamainen valkean aineen halkaisu molemmin puolin. Anestesiaksi riitti pari peräkkäistä sähköšokkia.
Romemary Kennedyn kohtalo on yksi surullinen tarina epäonnistuneesta lobotomiasta.
Potilaat ovat onneksi saaneet nauttia kauniista maisemasta ja puutarhatöistä. Mielisairaalan ominaispiirteitä on, että rakennus ei ole tarkoitettu aivan kenelle tahansa. Tämä sulkeutuneisuus on olennainen osa mielisairaalan toimintaa, sillä tarkoitushan on ollut suoda potilaille yksityisyys ja rauha. Suljetun tilan periaate näkyy rakennuksen ulkokuoren ja sisätilojen suunnittelussa.
Sairaalarakennukseen johtava puistotie vie suoraan rakennuksen suljetulle sisäpihalle. Paksujen muurien tarkoituksena lienee alun perin ollut sulkea mielisairaat potilaat sisään ja portti on niin kapea, että siitä on ennen aikaan päässyt hevoskärryillä sisään, muttei enää nykyajan suurilla autoilla. Huoneet ovat 1-4 hengen huoneita, joissa oli pieni vaatekaappi henkilökohtaisille tavaroille ja sänky. Eritysosasto on erikseen, jossa tutkittiin mm. mielentilantutkimuksen potilaita, jotka olivat tehneet murhia ja tappoja.
Nykyään rakennus toimii koulutuspaikkana, mielenterveyden ja taitelijoiden elämän edistäjänä. Vanhassa sairaalassa toimii myös Lapinlahden Lähde-kahvila.
Ihmismieli on mystinen ja hyvin haavoittuva. Olen työskennellyt aikanaan avovankien parissa opettajana ja tällä hetkellä asiakkainani ovat psykiatrisessa hoitosuhteessa olevat alakouluikäiset lapset. Toivon vielä joskus löytäväni työpaikan vaativaa hoitoa tarvitsevien ihmisten parista, kuten avovankien parista.
Se työ on opettavainen ja elämänarvot muuttava.
Jos jatkaisin maisterin tutkintoani vielä väitöskirjaan, niin haluaisin tehdä sen ehdottomasti kodittomista ihmistä, joita näkee ympäri Helsinkiä. Heidän tarinansa "kiehtovat" minua, koska kuka tahansa voi joutua joskus kodittomaksi sosiaaliluokkaan katsomatta.
Heidän takanaan on varmasti tarinoiden kirjo, miten ja miksi he ovat nykyään kodittomia.
Mikään ei ole elämässä itsestäänselvyys.
Aleksis Kiven huone, jossa hän oli hoidossa vuosina 1871-1872 kirjoitettuaan ennen sitä massiivisen Seitsemän veljestä-teoksen. Hän oli hokenut sairaalassa usein lausetta "Helvetti concordia". Diagnoosi oli vähäverisyys ja loukattu taitelijan kunnia :D
Ylilääkärin hulppea koti. Toki outoa, että lääkäri asui samassa rakennuksessa kuin potilaansakin.
Eristysselli, jossa tehtiin mielentilatutkimuksia vakavia rikoksia tehneille potilaille.
Ilmapiiri osastolla oli karmiva. Huomaa ikkunoissa olevat hälyttimet.
Jos jostain saat vielä tämän kirjan, niin se kannattaa lukea. Se sisältää tarinoita Lapinlahden sairaalasta ja on siellä muutama todellinen henkikohtaaminen kirjattuna ja hoitajan kertomana.
Mikähän henkiolento tuolla leijaili,kun kaikissa selfiekuvissa on vaalea läikkä kasvojen kohdalla aina kun koetin ottaa selfien. Työkaverille juuri samalla tavalla selfietä ottaessa.
