Kun suru ja tuska muuttivat sisimpääni*

Elämä on välillä yhtä helvettiä, surua, tuskaa ja ahdistusta. 21.12.2011. Tuo ilta verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Huusin tuskasta ja surusta. Lopullisuudesta. Miksi sinun kultainen sydämesi ei enää jaksanut sykkiä?!

Sama polku, jota kuljin vuosia takaperin on tänään taas syvän synkeä, mustassa uiva. Ikkunan takanakin syvä musta pitää sylissään vesisateen hehkuvaa talvipäivää.

Silloin kun arjen reunat repeilevät ja tila ahtautuu surusta, kun taivas on liian etäällä ja oma hengitykseni on vain syvä huokaus. Kurotan katsettani ja ajatuksiani kohti valoa, joka jakaa toiveikkuuden, aivan pois kaikesta raskaasta. Jokaisella hetkellä on kai oma tarkoituksensa. Välillä on hetkiä, kun olen toivonut olevani isäni luona. Kun ikävä ja tuska ovat niin valtaisat.

Ihanaa iltaa isälleni taivaaseen, oot niin tärkeä ja rakas, paras isä, hyvät neuvot ja aina muistoissani. Ihan joka päivä. Koko ikuisuuden ja taas mä itken. Mutta hyvä, kun itkettää minulla oli huippu isä! Ja on edelleenkin, taivaassa. Mutta suru, se  kuluttaa, vie voimia valtaisasti. Mutta se opettaa näkemään myös asioita eri tavalla ja elämään hetkessä.

On vain hengiteltävä syvään ja suljettava silmänsä ja uskottava parempaan huomiseen.

Suru haihtuu hetkeksi ja sitten se valtaa taas kehon.

Mutta se on tärkeää, ettei se jää asumaan koko ajaksi sisimpään.

Isänpäivänä suurelle sankarilleni♡

Suurelle sankarilleni, isälleni Tänään on minulle ja perheelleni normaalisunnuntai. Nyt isä asuu taivaassa, kauniissa kodissa peltotien päässä ikuisen auringon alla. Nyt kuljet vierelläni, vaikken sinua näekään, niin tiedän olemassaolosi vierelläni, Vielä tulee se suuri päivä, kun kohtaamme taivaan kauniilla aukiolla, sielujen ikuisuus.

Hyvää isänpäivää suurelle sankarilleni, minulle on sinua suuri ikävä!

♡

Matkailimme lapsena 2-4 vuodessa ulkomailla ja tutuksi tuli niin Turkki, Kreikka kuin Espanja sekä Kanariansaaret. Voi pojat, niitä ihania muistoja. Olen onnentyttö.

Asuin lapsena omakotitalossa ja joulun aikaan meillä oli tapana viedä toivomuslista autotalliin tai eteisen maton alle, josta tontut sen sitten hakivat. Kirjekuoressa jo lukee, että "En eläisi ilman joulupukkia!" No kukapa pystyis? :D 

Erityinen huomautus alareunassa, että olemme käymässä aattona tiettyyn aikaan haudoilla ja vielä kerran olin kirjoittanut varmuudella osoitteen toiseen kertaan. Olisihan se kauheaa, jos lahjat menisivät väärään taloon! :D

Yleensä saimme joululahjaksi ulkomaanmatkan, vaatteita, leluja ja suklaata. Haluunkohan vielä tänäkin vuonnakin lahjaksi teippiä, hih! Nämä lapsuuden jutut ovat kyllä niin parhaita Yksi vuosi sain, niin paljon suklaata, että sanoin kaikille sukulaisille, ei sitten suklaata enää, kiitos! Mutta suunnistan Messukeskukselle, käymme veljeni kanssa isänpäivä brunssilla ja kohotamme katseemme kohti valoa, hyvää energiaa antaviin asioihin.

To My Father, Parallel Universe*

Siitä on kohta kuusi vuotta, joulun alla sydämesi ei enää jaksanut maallista taivalta ja se repesi osiin. Huusin tuskasta ja itkin. Yhä edelleen olen surullinen ja ikävä yllättää. Muistan sinut yhä sellaisena eläväisenä kuin olit vielä kuusi vuotta sitten. Ne lapsuuden lukuisat ulkomaanmatkat, uintitreenit ja juttulenkit. Supersankarini. Ihanaa, että minulla on ollut näin ihana isä. Elät aina kyyneleissäni, muistoissani, ajatuksissani ja valinnoissani. 


Nämä ovat vailla selitystä olevia tapahtumia. Kuusi vuotta sitten vainajien muistopäivänä keittiön kattokruunu tipahti isän viereen hänen lukiessaan aamunlehteä. Pöydällä kruunun alla olleet Kivi-tuikut olivat ehjät. Laittaessaan kruunua takaisin paikalleen, katosta ei löytänyt enää reikää vaan isä joutui poraamaan uuden reiän saadakseen kattokruunun paikalleen. Kaksi kuukautta myöhemmin hän sai sydänkohtauksen ja poistui taivaaseen.

Kolme vuotta sitten vainajien muistopäivänä aamuyöllä kodissamme syttyi itsestään keittiön pöytävalaisin ja vaatehuoneen ovi avautui paukkeen kera! Ja mikä ihmeellisintä, oven edessä oli varsin raskas mustajätesäkki menossa roskiin ja kissojen kuljetuskoppa ja nekin siirtyivät! Eikä tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen tällainen kokemus meidän perheessä.

Näen paljon enneunia ja minulla on välillä tunne, etten todellakaan ole yksin. Mutta en osaa pelätä.  Yksi aamu heräsin koputuksiin makuuhuoneen ikkunassa. Olisihan se aivan selitettävää, mutta asun kolmannessa kerroksessa. Aikamoinen karkki vai kepponen-leikki joltakin. Olemme osaksi henkeä, osaksi ainetta. Kun maallinen ruumiimme 'kuolee' jää henkinen osamme elämään. On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Huomisesta ei tiedä eikä seuraavasta tunnista mitä se tuo tullessaan. Iloa vai surua. Mutta nyt koko taivas näyttää niin ystävälliseltä, kun se on täynnä pieniä tähtiä.

Terveiset taivaaseen isille ja muille rakkaille!

Hauskaa Halloweenia ja muistorikasta vainajien muistopäivää!

Ja loppuun isän yhden lempparibändin biisi!

In Loving Memory*

Tänään on taas se ilta. 21.12.2011, 5 vuotta sitten illanhämärässä hohti valkoinen hanki, joulunodotusta ja iloa, eihän silloin pitäisi sattua mitään ikävää. Tuo ilta verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Maailmani pysähtyi ja jalat pettivät altani. Mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan tunnetilaani viiden vuoden takaisesta joulukuisesta illasta, suru ja tuska pursuivat saumoistani läpi. Voin vieläkin päästä siihen tuskan hetkeen, jos uppoudun muistoihin, muistan hetken ikuisesti! Mutta en anna surulle liikaa valtaa, elämä jatkuu. Jokainen aikanaan ja vuorollaan.

Huusin tuskasta ja surusta. Kuoleva isä silmien edessä, eikä mitään tehtävissä. Sanomattoman kamala olo kuin olisi kävellyt orapihlaja-aidan sekä takiaispensaiden läpi ilman suojavaatetusta. Kuin käsi olisi revitty yllättäen irti. Aivan yllättäen. Suuri suru on järkyttävän raskasta keholle. Se ei ole kuin töissäkäyntiä vaan se asuu luonasi 24/7. Mutta täältä ei lähdetä käsikädessä, jollei satu onnettomuutta. Mutta jälleennäkeminen antaa voimia ja ne upeat muistot!

On mulla vaan ollut tähän saakka elämääni jo aika muisto- ja tapahtumarikas elämä. Kiitollisuus siitä, vaikka välillä voisi olla enemmän tasaisempaa. Jotenkin levollista ajatella, ettei kukaan ole jäänyt tänne maapallolle viettämään elämää ikuisuuksia, ihmiselämä on aika lyhyt.

Tänne maanpäälle jääville äkkikuolema on kova isku, mutta lähtijälle helpompi vaihtoehto. Elämä on kuin helminauha. Kaikilla meillä on omannäköisemme helminauha. Siinä on vierekkäin surun kyyneleiden tummiahelmiä ja ilonpisaran vaaleitahelmiä. Jokaisen helminauha on ainutkertainen, jota kantaa rakkaudella sydämessään. Elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle. Elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle.

Se samainen tie, jota kuljin vuosia takaperin on taas synkkä,syvä ja mustassa uiva. Ikkunan takanakin syvä musta pitää sylissään vesisateen hehkuvaa talvipäivää. Kissa rakstaa seurata vesipisaran tekemiä vanoja parvekkeen lasiin. 

Silloin kun elämän reunat repeytyvät totaalisesti ja elämä kaatuu surussaan päälle, kun taivas on aivan liian etäällä ja hengitys on raskas henkäisy. Kurotan katsettani ja ajatuksiani kohti valoa.  Jokaisella hetkellä on  oma tarkoituksensa.

Ihanaa iltaa isälleni taivaaseen, oot aina rakas, paras isä, hyvät neuvot ja muistoissani. Ihan joka päivä. Koko ikuisuuden  Jälleennäkemisen riemua odottaen!

"Jospa osaisivat ihmiset puhua toisilleen

niin kuin enkelit nauravat

kenelle vaan jolla

on kolmas korva auki, rinta,

suonensisäinen reitti

Hymy huulillaan tekevät enkelit

toivotonta työtään,

pelastavat meistä

mitä pelastettavissa on, sen vähän

Että edes ripsen värähdyksen ajan

murheen piirittäminä

kuulisimme enkelten naurun

ja mistään piittaamatta

liittyisimme siihen

ja olisimme enkelten kaltaisia

Sellaista puhuin enkeleiden kanssa, ja ne vastasivat"

-Tommy Tabermann-

Rakkaudella sankarilleni tyttäresi, 

Kuoleman tuolla puolen - elämänpalo silmissäni*

Jos voisin lähteä nyt tapaamaan isääni taivaaseen tai johonkin paikkaan, niin lähtisin oitis! Vaikka tiedän isäni sielun olevan läsnä vaikken näekään häntä. Mutta haluaisin palata tänne kuolevaisten maailmaan vielä hetkeksi. Paljon on vielä nähtävää ja koettavaa. Sain pitää isäni täällä 32 yhteistä vuotta.

Läheisen äkillinen kuolema jättää jälkensä meihin tänne kuolevaisten maailmaan jääviin. Poismenon ymmärtäisin ja hyväksyisin paremmin, jos isäni olisi ollut iäkäs ja kenties hyvin sairaskin. Jos isäni olisi saanut elää 80-vuotiaaksi, olisi hän elänyt vielä 15 vuotta. Voi, niitä muistojen määrää ja yhteisiähetkiä, joita olisi saatu kokea yhdessä. Mutta olen toki kiitollinen siitä, että minulla oli huippu ihana isä ja minulla on hyvät muistot. Se tekee isäni kuolemasta entisestään tragedisempaa, koska näin hänen kuolevan eikä pelastuslaitoksen ammattitaitoinen väkikään voinut pelastaa hänen sydäntään.

Mutta hän kuoli 19 vuotta aiemmin 61-vuotiaana, ei kerinnyt täyttää edes 70- tai saatikka 80-vuotta. Katson elämää aivan eri tavalla kuin 5 vuotta sitten. Olen kiitollinen pienistä asioista,elän hetkessä, elän extempore elämää, elämänkatsomukseni on positiivinen ja hyvin avara.

Toivottavasti en joudu luopumaan äidistäni, veljestäni tai miehestäni nuorena ja yllättäen ♡ Sitä en enää kestäisi. Tekisin extemporemuutoksen elämälleni. Se on aivan varmaa. Ottaisin todennäköisesti lopputilin ja muuttaisin ulkomaille. Elämäni on ollut viime vuodet liian jännittävää. Työkaverini totesi minulle taannoin, että "Satu, sinun elämästäsi saisi elokuvan".

Äkillinen suruprosessi on niin kuluttavan rankka koko keholle ja mielelle. Elämä särkyy pieniksi palasiksi. On noustava raajarikkoisena ja haavoja täynnä ylös ja koetettava jatkaa elämäänsä. Se on niin musertavaa. Tuntuu, ettei kykene hengittämään. Kaikella on rajansa. Ei ole toki oikeaa hetkeä luopua rakkaimmistaan, mutta joskus on vaan niin väärä hetki ja vuosi.

Olen päässyt surussa yli puhumalla, kirjoittamalla ja miettimällä elämää eteenpäin. 

Jos en olisi käsitellyt asiaa, niin se vainoaisi minua koko elämäni ajan. On paljon kuluttavampaa padota asioitaan ja tunteitaan kuin päästää niistä irti. Suruun ei kannata rakastua, se lietsoo katkeruuttaa ja vihaa. Ja katkeruus ja viha patouttavat tunteita ja tekevät meistä invalideja. Se on vertauskuvannollisesti sama asia kuin puukottaisi koko ajan itseään tai ampuisi itseään sydämeen. Pidemmällä tähtäimellä ei siis kovin hyvä toimintatapa.

Ei isäni tule takaisin, vaikka itkisin sohvannurkassa seuraavat kymmenen vuotta. Kaikella on aikansa. 

 Iloitsen nyt tästä hetkestä ja viiden päivän kuluttua minulla ovat rakkaat vierelläni sekä tietenkin isäni ikuisesti sydämessäni.

Pidä kiinni haaveistasi, elä täysillä omannäköistäsi elämää

ja muista lempeä rakkaus, sekä itseäsi että läheisiäsi kohtaan.

Hyvä olo huokuu läpi ihohuokosistamme ja silmistämme.

Elämänpalo silmissä, se on upeaa nähtävää!

Kohdata uusi päivä innokkaasti.

Koska joskus meitä kohtaa myös se viimeinen päivä.

Mut se ei oo vielä tänään!

Onnea isille - taivaan kultaiseen puutarhaan*

Minulla on universumin paras isä. 

Hän asuu jo taivaassa, asunut kohta viisi vuotta.

Muutto sinne tuli aivan yllättäen. Ei meistä kukaan osannut aavistaa, että kultainen sydän lakkaisi toimimasta.
Nyt ajat veturilla taivaan rautateillä.

Lämpimät halaukset ja kiitos ihanista muistoista ja vinkeistä elämään ja ne kymmenet ulkomaanmatkat opettivat minulle paljon, muistot. Kiitän kokemusrikkaasta elämästä, jota saan elää kolmattakymmentäseitsemättä vuotta. Koska tänään vietetään isänpäivää ja vierailen haudalla, niin ei tämän päivän pidä olla suruisaakin surullisempi. Isäni kulkee aina vierelläni ja sydämessäni. 

Isä on mielessäni lähes päivittäin. Välillä ikävä tuntuu epätodelliselta, eihän näin vaan ole voinut käydä. Muistoilla on kultaiset reunat, elämän kokemukset  kehykset.

Elämä opettaa ja tekee vahvemmaksi.

Mutta kuinka vahvaksi minun tulee tulla?

Elä nyt, älä sitku!

On vain tämä todellinen hetki ja tärkeät sanat, jotka muista lausua tärkeimmillesi.

Jäljellä ovat rakkaat muistot, hiljaisuus, elämän oppitunnit, kaipaus ja jälleennäkemisen odotus taivaan puutarhassa. Hyvää isänpäivää suurelle sankarilleni, minulle on sinua suuri ikävä!

Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.

-Edith Södergran-

Pyhäinmiestenpäivänä*

Tänään sytytin kynttilät edesmenneille läheisilleni. Etenkin isälleni. Emme ole kohta nähneet viiteen vuoteen, mutta muistan sinut silti juuri sellaisena eläväisenä kuin olit eläessäsi. Ne lapsuuden lukuisat ulkomaanmatkat, uintitreenit ja juttelulenkit. Supersankarini. Ihanaa, että minulla on ollut näin ihana isä.

Olen puhunut paljon surustani, isän yllättävästä poismenosta, joka johtui sydänkohtauksesta. Puhuminen on auttanut, olen saanut käsitellä tunteitani monipuolisesti. Minulla ei ole ns.tunnepatoumia sisälläni. Olen tältä osin surusta vapaa, eikä minulla ole sisälläni mustia patoumia.

 Vaikka isä ei ole enää täällä maan päällä, tulee hän aina elämään sydämessäni. Kyyneleissäni. Ajatuksissani. Mielessäni. Muistoissani. Äkillinen kuolemasi opetti minulle eniten elämästä ja siihen asennoitumisesta tähän astisen elämäni aikana. Elämä voi mennä uusiksi sekunnin sadasosassa, aivan yllättäen. Sen olen myös oppinut, että suru ja ikävä ovat kaksi eri asiaa. Suru ei murskaa enää allensa vaikka ikävä onkin kova. Kuolema muuttaa meidät eri olomuotoon, henkistymme entisestään. Muutuin isän kuoltua hetkessä ihmisenä. Elän tässä hetkessä, koska jokainen hetki voi olla viimeinen. Kaikkein kultaisin sydänkin voi lakata yhtäkkiä sykkimästä.

On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Muistetaan sanoa ne kolme kaunista sanaa tarpeeksi usein rakkaimmillemme. Vielä kerran kohtaamme taivaan valoisan ja rauhanmetsän siimeksessä aamun kaihoisan kasteen äärellä. Siellä saamme jatkaa taas yhteistä matkailuharrastustamme ja kinailla taas siitä kuka voittaa tänä vuonna eniten mitaleita uinnin EM-kisoissa. The love you gave me will always live!

Tasan viisi vuotta sitten vainajien muistopäivänä, isäni luki aamupalapöydässä Hesaria ja katossa ollut suuri kynttelikkö putosi yllättäen isän viereen.Kun isäni ja äitini alkoivat laittaa kynttelikköä takaisin kattoon, niin eivät löytäneet enää reikää puukatosta. Isä joutui poraamaan uuden reiän kattoon, jotta saivat kynttelikön takaisin kattoon, On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Mutta nyt koko taivas näyttää niin ystävälliseltä.

Minutkin tuhkataan aikanaan, kuten isäni. Kyllähän se arkkukin/uurnakin sitten aikanaan pölyyntyy, ei sitä kukaan tule siivoamaan ja silti siellä on pakko viettää aika pitkä aika eli ikuisuus, vaikka en minä tiedä, kauan se ruumis/tuhka maatuu. Onneksi sielu ei jää hengaamaan arkkuun. Tämähän on sitten varmaa tietoa. Eräs vanha tuttuni puhui eilen kuolemasta ja minä päätin, että sitten joskus kun kuolen (toivon mukaan siihen menee vielä 15-20 vuotta), niin minut kyllä tuhkataan, sillä en halua, että mato syö tunnelin pääni läpi, vaikka ajatukseni kaipaisivatkin hieman tuuletusta.

Onnea isi ♥ nostalgiset lapsuusmuistot*

Onnea isälleni taivaaseen, 66-vuotissynttäreiden kunniaksi.

Vilkutan sinulle huomenna lentokoneesta pilvien päältä ♥

Olet aina sydämessäni, muistoissani ja tekemisissäni mukana viisailla neuvoillasi.

Olen onnellinen siitä, että miten paljon koimme ja näimme yhdessä. Mutta aika loppui kesken! Elimme. Riitelimme, huusimme ja kuitenkin rakastimme toisiamme, näytimme tunteemme aina ja täysillä ja pyysimme anteeksi. Nauroimme ja nautimme elämästä, ja arvostimme toisiamme. Isä uskalsi elää ja nähdä maailmaa. Olen miettinyt paljon sitä, missä olisimme jos isälle olisi annettu aikaa enemmän. Elämä on kuin vuodenajat, ne molemmat muuttuvat välillä arvaamatta. Olemme kohtalomme kyydissä matkustajina. Huomisen määränpää on tuntematon. On elettävä nyt. Ei ollut mahdollisuutta sanoa hyvästejä. Jos isä olisi ollut vanhempi kuoleman olisi ymmärtänyt paremmin. 

Katseltiin toissapäivänä korkeuksiin Corcovado-kukkulan laella kohoavaa 710 metrin korkeudessa käsiään levittävään Kristus-patsaaseen. Patsasta pidetään yhtenä maailman uudesta seitsemästä ihmeestä.

Eilen muisteltiin veljeni kanssa Copacabanan rannalla isää ja vanhoja hyviä aikoja. Niitä kymmeniä ulkomaanmatkoja, merenrantoja, sukellusjuttuja, uima-altaita, auto- ja uintiretkiä ja hurjan hyviä muistoja. Kuinka nousin isäni kanssa Lieksassa junaan ja jäin Lapalien asemalla pois, menin metsään, järven rantaan, istuin kuistille ja aloitin loman. Oli liplatus ja räiske, havina ja tuiske. Oli perhe, ystäviä, saunan lämpö ja raukeat jäsenet. Makasin päivän laiturilla, soutelin, luin kirjan, kävin aamu-uinnilla, kävelin metsätietä kauppaan tai käytiin kauppa-autolla, läiskin hyttysiä, läiskin korttia, menin saunaan, peseydyin omenan tuoksuisella suihkugeelillä, luin illan hämärässä, aamun ruskossa, hiippailin ulkona, kun aurinko nousi.  Ihana lapsuus ja nuoruus, tällaisia hetkiä lomalla vietin lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitä ajattelee, että vuodet vieriä saa, kunhan saisi pitää rakkaimpansa vierellään. 

Terveiset äidille Suomeen  ♥

Muistan sen, kun eilisen, kun isäni kanssa oltiin Pielisen jäällä porkurilla ja rakennettiin koti sisälle maja. Se oli lapsuuden taikamaailmaan. Kömmin peiton alle ja maailma muuttui salaperäiseksi. Jos muuten joskus harmittaa, rakentakaa maja. Majassa on eri meno kuin muussa maailmassa. Koskaan ei ole liian aikuinen rakentamaan majaa.

Cheekin sanoja lainatakseni:

"faijan tavoin valinnu nää reissumiehen saappaat
voi tätä taakkaa, aah!
tän matkan voi vetää tääl monel taval
välillä tuntuu kun ois pulssiton, elämän kovettama"

Mallorcalla toukokuussa 1991.

Taustalla matkakaverini, veljeni.

Kuva

Tässä biisissä on sitä sanomaa, jonka isäni jätti meille.

Voimapostaus: Tee elämästäsi nautinto - Eläköön työelämä ja elämän aarteet!

Eilen alkoi kuukauden työ- ja treeniputki ilman vapaapäivää. Eilen vuorossa oli kahdeksan tunnin rutistus. Kummasti jaksaa, kun viiden viikon kuluttua loikoilen päiväntasaajan alapuolella Brasilian auringon alla ja siemailen Pinacoladaa allasbaarissa sekä ihailen taivasta maailman toiselta puolelta. Avain onneen on unelmoida, avain menestykseen on toteuttaa unelmansa! 

Olen  tehnyt monta kesää töitä siis välillä kahtakin työtä ilman vapaapäivää ja hypännyt taas syksyn tullen opettajaksi. Toissa vuonna tein kolme yövuoroa viikossa opetustyön lisäksi. Kun on vankka päämäärä niin sitä jaksaa mennä hetken apinanraivolla. Treenaaminen, se on avainsana jaksamiselle. Kun kroppa ja mieli voivat hyvin ja ajatukset ovat kasassa, niin sitä jaksaa ihmeen paljon. Niin, ja hyvät yöunet tulevat ainakin tutuksi. Olen kokenut viisi vuotta sitten burn-outin, jolloin opiskelin ja tein kolmea eri työtä. Yhdessä työpaikassa koin alistamista, johon johtoporras otti onneksi kantaa ja aliarvioija joutui kirjoittamaan minulle anteeksipyyntökirjeen. Paha saa aina palkkansa, on vain tartuttava härkää sarvista.

Tiedostan nykyään omat voimavarani enkä stressaa turhasta. Osaan relaamisen- ja itsekkään armollisuudentaidot. Ne ihanat konvehtihetket, kun saa nauttia elämän tuomista hyvistä hetkistä.  Asenne ratkaisee elämässä todella paljon ja sen takia selvisin loppuunpalamisesta varsin nopeasti. En ole tyyppi, joka jää tuleen makaamaan vaan minulla on aina repussani suunnitelma a:n lisäksi myös suunnitelma b. Tiedän sen tunteen, kun ei enää jaksaa mitään, ei yhtään mitään ja ainut mihin kykenee on nukkuminen. Selvisin loppuunpalamisestani kuuden viikon sairaslomalla, laittamalla arvot uusiksi, ulkoilemalla, puhumalla, menemällä kivaan kesätyöpaikkaan (aivan erilaiseen työhön, jota olin tehnyt aiemmin) ja katsomalla elämää eri vinkkelistä. Joskus voi sanoa myös "ei". Mutta kukapa meistä ei joskus olisi tuntenut itseään lopenuupuneeksi?

Olenkin burn-outin jälkeen oppinut arvostamaan elämän pieniä iloja ja koetan toteuttaa unelmiani, jotka yllättäen usein liittyvät matkailuun. On tämä hetki, huomisesta ja ensi vuodesta ei ole tietoa. Elämä voi loppua hyvinkin nopeasti, koska kuolon kohtaaminen ei katso ikää. Jos joku Suuri Henki tulisi nyt tuolta toiselta puolelta kertomaan minulle, että tämä on viimeinen päiväni, niin en olisi katkera vaan iloinen siitä, että olen saanut elää, toteuttaa unelmiani ja nähdä maailmaa enemmän kuin olen uskaltanut toivoakaan. 

Arjessa on niin paljon kauniita hetkiä, jotka hukkaamme usein jonninjoutavien kiireidemme alle. Elämä opettaa tavoille. Mikä on kenellekin sopivasti? Se mikä toiselle on vähän, voikin toiselle olla liikaa.Jaksamme eri asioita ja eri määriä. Voimat riippuvat niin monesta tekijästä. Toiselle sama asia on alku, toiselle viimeinen pisara, jonka myötä malja läikkyi yli. Näinkö vähästä, ajattelee joku. Mutta mistä hän tietää, miten paljon maljassa jo oli ennestään.

Mutta tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kovasti töitä. Sitä miettii välillä, etteikö elämä voisi helpottaa, mutta tämä on mun kohtaloni. Minun tarinani. Olen tottunut siihen, että jos haluan jotain niin sen eteen on tehtävä kovasti töitä. Mikään ei tule ilmaiseksi tai itkemällä. On turha jäädä maahan makaamaan ja itkemään. Kompastella voi useinkin elämän poluilla, mutta se kuinka nopeasti nousee ylös ja montako kertaa nousee ylös kompasteltuaan on se kaikkein tärkein juttu selviytymistarinassa ja unelmien saavuttamisessa. On tärkeä oppia virheistään, aina ei tarvitse mennä ojan kautta vaan kävellä suoraa tietä kohti päämääräänsä.

Minulla on tällä hetkellä varsin raskas päivätyö, psyykkisestisairaiden lasten erityisopettajana, mutta myös todella antoisa sekä opettavainen. Oppilailla on tuatallaan monenlaisia ongelmia ja diagnooseja. Vaikka työ onkin rankkaa, niin osaan rajata sen, niin etten jää töihin työpäivän jälkeen liian pitkäksi aikaa vaan suuntaan kotiin, lenkkipolulle tai tapaamaan ystäviäni. Vapaa-ajan tulee olla niin spesiaalia ja vapauttavaa sekä olenkin onnistunut siinä tähän mennessä aika hyvin. Aikatauluttamattomia hetkiä, haettuja yksinäisiä hetkiä ja hyvien  ystävien kanssa vietettyjä hulvattomia hetkiä, niistä saa virtaa. Saan olla töissä niin sosiaalinen, että nautin kotona siitä, ettei minun tarvitse olla yltiösosiaalinen. Minulla on myös onneksi pitkästä aikaa valtavan mukava työyhteisö, josta saa voimaa, jossa tuemme toinen toistamme. Tuntuu kuin olisin ollut tässä työyhteisössä jo vuosia, siihen on ollut helppo solahtaa, siellä ollaan sydämellisiä ja vastaanottavaisia.  Paljon yhteistätekemistä. Oppilaat vaihtuvat, mutta työyhteisön jäsenet harvemmiten. Kaikki työpaikat, joissa tällä hetkellä oleilen ovat mukavia. Se on suuri onni, ei mikään itsestäänselvyys. 

Kiitollisuutta elämästä, mahdollisuuksista, unelmien toteutumisesta ja kokemuksista. Elämäni suurimmat käänteentekevät tapahtumat ovat olleet isäni äkillinen kuolema sydäninfarktiin, burn-outista selviäminen, pitkästä ja huonosta parisuhteesta lähteminen ja työmahdollisuudet sekä ihanat ihmiset ympärilläni. Löysin lapsuuden harrastuksemme uudelleen isäni kuoleman jälkeen. Tajusin silloin, että "Helkkari, elämä on nyt! Haluan nauttia elämästä just nyt." Erottuani pitkästä parisuhteesta, jossa lopulta olin aikalailla yksin.  Aloin luottamaan itseeni ja voimiiini. Minulla alkoi sinä päivänä elämä isolla eellä. 
Yksi elämäni parhaista teoista. Täytyy luottaa vaistoihinsa ja tunteisiinsa. On aivan sama mitä muut ajattelevat päätöksestäsi, jos itse seisot sen takana sataprosenttisesti.

Kotikasvatus, saan siitä kiittää vanhempiani ja veljeäni. Olen saanut olla sellainen kuin olen, minua on tuettu ja ohjattu oikeaan suuntaan. Minusta on välitetty ja minua on oikeasti rakastettu. Vanhemmillani on aina ollut aikaa minulel ja veljelleni. Sen takia tykkään työssänikin ja tsempparina antaa elämän hyvien tekojen kiertää, jotta kaikki muutkin tajuaisivat sen, että olemalla yksilölinen, juuri se omanlaisensa on vahva ja se kasvattaa tähän yhteiskuntaan omannäköisiään vahvasti omilla jaloillaan seisovia tyyppejä.
Reippautta, tervettä itseluottamusta ja periksiantamattomuutta.
Elämä. 
Suuri  arvoituksellinen oppiaine, joka jatkuu läpi elämämme!

Haluan kiittää kaikkia blogini seuraajia ja etenkin niitä, jotka jättävät kommentin postauksiini. Koetan pitää blogini jatkossakin monipuolisena ja silloin, kun matkailen, niin haluan jakaa kanssanne sanoin sekä kuvin matkan tapahtumat. Toivon voimauttavia hetkiä uuteen viikkoosi!

Olisiko teillä ideoita postausaiheisiin?

21.12.2011. Isä.Suru. Ajatuksia kuin tähdenlentoja.

Tänään on taas se päivä ja ilta. Muistan sen kuin eilisen. Rakkaan isäni äkillisestä poismenosta on 4 vuotta. Rauhallisen leppoisa joulu sai yllättäen uuden käänteen surun raskaan verhon, joka täytti elämän tuskaisella sumulla. Vuodet ovat kuitenkin vierineet nopeasti, suru on muuttunut kaipaukseksi. Vaikka kyynel vierähtää välillä poskelle ja suru tuntuu palana kurkussa. Mutta elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Mutta enää suru ei pursua ulos liitoksistaan.  Jäljellä ovat lämpöiset muistot yhteisistä jouluista. Joulun perinteet ovat muuttuneet, on aika ennen isän kuolemaa ja isän kuoleman jälkeen. Jollain kierolla tavalla minä jopa nautin ajoittaisesta alakulon tunteesta.

Melankolia ruokkii luovuutta ja haastaa tekemään tutkimusmatkoja pintaa syvemmälle. Näin sanovat suuret taitelijatkin. Varmaan myös pienet...

Piipahdin eilen viemässä hautausmaalle kynttilöitä. Tuli vaan heti aamusta sellainen fiilis. Hautausmaalla kuljeskellessani mieitin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kiire, vouhotus ja pingottaminen vai hetkessä elämäminen, välillä nautiskelu ja höllääminen ? Kyllä se viimeinenkin leposija sitten joskus pölyyntyy. Siellä on maallisen ruumiimme pakko viettää ihan koko ikuisuus, vaikka sielu meneekin ajasta ikuisuuteen tai en minä tiedä. Minutkin tuhkataan (kuten isäni), sillä en halua madon syövän tunnelia pääni läpi, vaikka mietteeni kaipaisivatkin ajoittain tuuletusta. Hautausmaissa on vaan jotain mystistä hohtoa, siellä voi kuvitella hautakivissä olevien ihmisten tarinoita.Kuolema ei ole kaiken loppu. Kalmistossa on aina yhtä mystinen tunnelma. Kaikki on ympärillä niin hiljaista, on rauha, on harras - iätön tunnelma, on kyynelvirta, on hymynhetkiä ja aikaa omille ajatuksille. Muistoille. Tuuli puhaltaa haikean kauniita sointuja ja jylhät vanhat puut halaavat oksillaan ohikulkijaa.  Olen kiitollinen ihanasta lapsuudesta, se on yhä suuri kantava voimavara elämässäni. 

Kun se rakas perheenjäsen kuolee,niin sitä oppii elämästä vasta sitten sen mitä oikea elämä on, arvomaailma ja ajatukset muuttuvat. Mikään ei ole enää ennallaan. Mikään ei ole itsestäänselvää. Kuolema ei katso ikää. Se voi tulla aivan yllättäen, vieden rakkaan muutamassa sekunnissa/minuutissa tai pitkän kärsimysnäytelmää mukaellen, kiduttaen. Itse toivon kohdalleni aikanaan tuota ensimmäistä vaihtoehtoa.

Elämä tuo eteen kasvunpaikkoja, välillä sydäntäsärkevän kivuliaita. Se on väistämätöntä. Koettelemukset voivat olla kuin kävelisi nokkospöheikön läpi tai kahlaisi päivä tolkulla umpihangessa. Emme saa turmella sieluamme turhuuksilla. Jouluna on oivahetki hieman pysähtyä miettimään elämää ja sen suuntaa. Tänne maanpäälle jääville äkkikuolema on kova isku, mutta lähtijälle helpompi vaihtoehto.Elämä on kuin helminauha. Kaikilla meillä on omannäköisemme helminauha. Siinä on vierekkäin surun kyyneleiden tummiahelmiä ja ilonpisaran vaaleitahelmiä. Jokaisen helminauha on ainutkertainen, jota kantaa rakkaudella sydämessään. Älä koskaan hukkaa itseäsi ja kulje sellaista polkua, joka tuntuu väärältä. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle.

Tommy Tabermannin sanoja lainaten: 

”Murheeseen suhtautukaamme kuin raskaan lumen painama oksa: Joko kestän tai katkean, mutta kevään tullen jossakin kukkii oksa.”

*

Ihanaa iltaa isälle taivaaseen, oot aina rakas, paras ja muistoissani.

Ihan joka päivä.

Koko ikuisuuden.

Lankeaa illan varjo jo kuuraisten puiden latvuksiin. Hämärän mailla hiljaa ikiuneen on painunut maallinentaival. Taival rakkaan ihmisen. Taittunut on elämän taival illanruskoon viimeiseen. 

 Kirkon ovista  laahustavat vaaleat kasvot. Kalpeita ja kyyneleiden uurtamia kasvoja verhoutuneena mustaan. Kaihoisia virsiä, kukkia, tuskaa, repivää ikävää, sydämen hiljaisia ajatuksia, kyynelhelmien peittämät suruisat silmät, sumuna ilmaan kadonneet toiveet ja epätodellisuus. Hiljaisuus, joka kaikuu sielunkellojen tahtiin. 

Samaan hiljaiseen lauluun yhtyvät rakkaat, kaikki aikanaan.

Kerran sammuvi kaikkien tähdet, mutta ne loistavat ikuisesti muistoja ja kaipuuta Isän puutarhassa. Kun kieloportin sulkee takanaan, ei ole enää mustaa eikä valkeaa on vain kaunein kieloniitty, jossa on rauha, levollisuus ja ikuinen elämä.

Kieloniityn kauneimman rauhan kajo.

Uni eletyn elämän kauneimmista hetkistä.
Kaikkein kaunein laulu me vielä kerran yhdessä lauletaan.
Jälleennäkemiseen iloon.

SatuKoo 21.12.2014