sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kuoleman tuolla puolen - elämänpalo silmissäni*

Jos voisin lähteä nyt tapaamaan isääni taivaaseen tai johonkin paikkaan, niin lähtisin oitis! Vaikka tiedän isäni sielun olevan läsnä vaikken näekään häntä. Mutta haluaisin palata tänne kuolevaisten maailmaan vielä hetkeksi. Paljon on vielä nähtävää ja koettavaa. Sain pitää isäni täällä 32 yhteistä vuotta.

Läheisen äkillinen kuolema jättää jälkensä meihin tänne kuolevaisten maailmaan jääviin. Poismenon ymmärtäisin ja hyväksyisin paremmin, jos isäni olisi ollut iäkäs ja kenties hyvin sairaskin. Jos isäni olisi saanut elää 80-vuotiaaksi, olisi hän elänyt vielä 15 vuotta. Voi, niitä muistojen määrää ja yhteisiähetkiä, joita olisi saatu kokea yhdessä. Mutta olen toki kiitollinen siitä, että minulla oli huippu ihana isä ja minulla on hyvät muistot. Se tekee isäni kuolemasta entisestään tragedisempaa, koska näin hänen kuolevan eikä pelastuslaitoksen ammattitaitoinen väkikään voinut pelastaa hänen sydäntään.

Mutta hän kuoli 19 vuotta aiemmin 61-vuotiaana, ei kerinnyt täyttää edes 70- tai saatikka 80-vuotta. Katson elämää aivan eri tavalla kuin 5 vuotta sitten. Olen kiitollinen pienistä asioista,elän hetkessä, elän extempore elämää, elämänkatsomukseni on positiivinen ja hyvin avara.

Toivottavasti en joudu luopumaan äidistäni, veljestäni tai miehestäni nuorena ja yllättäen ♡ Sitä en enää kestäisi. Tekisin extemporemuutoksen elämälleni. Se on aivan varmaa. Ottaisin todennäköisesti lopputilin ja muuttaisin ulkomaille. Elämäni on ollut viime vuodet liian jännittävää. Työkaverini totesi minulle taannoin, että "Satu, sinun elämästäsi saisi elokuvan".


Äkillinen suruprosessi on niin kuluttavan rankka koko keholle ja mielelle. Elämä särkyy pieniksi palasiksi. On noustava raajarikkoisena ja haavoja täynnä ylös ja koetettava jatkaa elämäänsä. Se on niin musertavaa. Tuntuu, ettei kykene hengittämään. Kaikella on rajansa. Ei ole toki oikeaa hetkeä luopua rakkaimmistaan, mutta joskus on vaan niin väärä hetki ja vuosi.
Olen päässyt surussa yli puhumalla, kirjoittamalla ja miettimällä elämää eteenpäin. 

Jos en olisi käsitellyt asiaa, niin se vainoaisi minua koko elämäni ajan. On paljon kuluttavampaa padota asioitaan ja tunteitaan kuin päästää niistä irti. Suruun ei kannata rakastua, se lietsoo katkeruuttaa ja vihaa. Ja katkeruus ja viha patouttavat tunteita ja tekevät meistä invalideja. Se on vertauskuvannollisesti sama asia kuin puukottaisi koko ajan itseään tai ampuisi itseään sydämeen. Pidemmällä tähtäimellä ei siis kovin hyvä toimintatapa.
Ei isäni tule takaisin, vaikka itkisin sohvannurkassa seuraavat kymmenen vuotta. Kaikella on aikansa. 

 Iloitsen nyt tästä hetkestä ja viiden päivän kuluttua minulla ovat rakkaat vierelläni sekä tietenkin isäni ikuisesti sydämessäni.

Pidä kiinni haaveistasi, elä täysillä omannäköistäsi elämää
ja muista lempeä rakkaus, sekä itseäsi että läheisiäsi kohtaan.
Hyvä olo huokuu läpi ihohuokosistamme ja silmistämme.
Elämänpalo silmissä, se on upeaa nähtävää!
Kohdata uusi päivä innokkaasti.
Koska joskus meitä kohtaa myös se viimeinen päivä.
Mut se ei oo vielä tänään!








SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Blog Design Created by pipdig