Elämä on välillä yhtä helvettiä, surua, tuskaa ja ahdistusta. 21.12.2011. Tuo ilta verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Huusin tuskasta ja surusta. Lopullisuudesta. Miksi sinun kultainen sydämesi ei enää jaksanut sykkiä?!
Sama polku, jota kuljin vuosia takaperin on tänään taas syvän synkeä, mustassa uiva. Ikkunan takanakin syvä musta pitää sylissään vesisateen hehkuvaa talvipäivää.
Silloin kun arjen reunat repeilevät ja tila ahtautuu surusta, kun taivas on liian etäällä ja oma hengitykseni on vain syvä huokaus. Kurotan katsettani ja ajatuksiani kohti valoa, joka jakaa toiveikkuuden, aivan pois kaikesta raskaasta. Jokaisella hetkellä on kai oma tarkoituksensa. Välillä on hetkiä, kun olen toivonut olevani isäni luona. Kun ikävä ja tuska ovat niin valtaisat.
Ihanaa iltaa isälleni taivaaseen, oot niin tärkeä ja rakas, paras isä, hyvät neuvot ja aina muistoissani. Ihan joka päivä. Koko ikuisuuden ja taas mä itken. Mutta hyvä, kun itkettää minulla oli huippu isä! Ja on edelleenkin, taivaassa. Mutta suru, se kuluttaa, vie voimia valtaisasti. Mutta se opettaa näkemään myös asioita eri tavalla ja elämään hetkessä.
On vain hengiteltävä syvään ja suljettava silmänsä ja uskottava parempaan huomiseen.
Suru haihtuu hetkeksi ja sitten se valtaa taas kehon.
Mutta se on tärkeää, ettei se jää asumaan koko ajaksi sisimpään.
Suurelle sankarilleni, isälleni Tänään on minulle ja perheelleni normaalisunnuntai. Nyt isä asuu taivaassa, kauniissa kodissa peltotien päässä ikuisen auringon alla. Nyt kuljet vierelläni, vaikken sinua näekään, niin tiedän olemassaolosi vierelläni, Vielä tulee se suuri päivä, kun kohtaamme taivaan kauniilla aukiolla, sielujen ikuisuus.
Hyvää isänpäivää suurelle sankarilleni, minulle on sinua suuri ikävä!
♡
Matkailimme lapsena 2-4 vuodessa ulkomailla ja tutuksi tuli niin Turkki, Kreikka kuin Espanja sekä Kanariansaaret. Voi pojat, niitä ihania muistoja. Olen onnentyttö.
Asuin lapsena omakotitalossa ja joulun aikaan meillä oli tapana viedä toivomuslista autotalliin tai eteisen maton alle, josta tontut sen sitten hakivat. Kirjekuoressa jo lukee, että "En eläisi ilman joulupukkia!" No kukapa pystyis? :D
Erityinen huomautus alareunassa, että olemme käymässä aattona tiettyyn aikaan haudoilla ja vielä kerran olin kirjoittanut varmuudella osoitteen toiseen kertaan. Olisihan se kauheaa, jos lahjat menisivät väärään taloon! :D
Yleensä saimme joululahjaksi ulkomaanmatkan, vaatteita, leluja ja suklaata. Haluunkohan vielä tänäkin vuonnakin lahjaksi teippiä, hih! Nämä lapsuuden jutut ovat kyllä niin parhaita Yksi vuosi sain, niin paljon suklaata, että sanoin kaikille sukulaisille, ei sitten suklaata enää, kiitos! Mutta suunnistan Messukeskukselle, käymme veljeni kanssa isänpäivä brunssilla ja kohotamme katseemme kohti valoa, hyvää energiaa antaviin asioihin.
Siitä on kohta kuusi vuotta, joulun alla sydämesi ei enää jaksanut maallista taivalta ja se repesi osiin. Huusin tuskasta ja itkin. Yhä edelleen olen surullinen ja ikävä yllättää. Muistan sinut yhä sellaisena eläväisenä kuin olit vielä kuusi vuotta sitten. Ne lapsuuden lukuisat ulkomaanmatkat, uintitreenit ja juttulenkit. Supersankarini. Ihanaa, että minulla on ollut näin ihana isä. Elät aina kyyneleissäni, muistoissani, ajatuksissani ja valinnoissani. Nämä ovat vailla selitystä olevia tapahtumia. Kuusi vuotta sitten vainajien muistopäivänä keittiön kattokruunu tipahti isän viereen hänen lukiessaan aamunlehteä. Pöydällä kruunun alla olleet Kivi-tuikut olivat ehjät. Laittaessaan kruunua takaisin paikalleen, katosta ei löytänyt enää reikää vaan isä joutui poraamaan uuden reiän saadakseen kattokruunun paikalleen. Kaksi kuukautta myöhemmin hän sai sydänkohtauksen ja poistui taivaaseen.
Kolme vuotta sitten vainajien muistopäivänä aamuyöllä kodissamme syttyi itsestään keittiön pöytävalaisin ja vaatehuoneen ovi avautui paukkeen kera! Ja mikä ihmeellisintä, oven edessä oli varsin raskas mustajätesäkki menossa roskiin ja kissojen kuljetuskoppa ja nekin siirtyivät! Eikä tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen tällainen kokemus meidän perheessä.
Näen paljon enneunia ja minulla on välillä tunne, etten todellakaan ole yksin. Mutta en osaa pelätä. Yksi aamu heräsin koputuksiin makuuhuoneen ikkunassa. Olisihan se aivan selitettävää, mutta asun kolmannessa kerroksessa. Aikamoinen karkki vai kepponen-leikki joltakin. Olemme osaksi henkeä, osaksi ainetta. Kun maallinen ruumiimme 'kuolee' jää henkinen osamme elämään. On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Huomisesta ei tiedä eikä seuraavasta tunnista mitä se tuo tullessaan. Iloa vai surua. Mutta nyt koko taivas näyttää niin ystävälliseltä, kun se on täynnä pieniä tähtiä.
Terveiset taivaaseen isille ja muille rakkaille!
Hauskaa Halloweenia ja muistorikasta vainajien muistopäivää!
Tänään tuli viesti Tuonen tuvalta. Oli päättynyt maallinen taival ja sielu muuttanut taivaankannen taa.
Maa ei ehtinyt kuuraan, kun lähdit pilvien päälle. Jotakin katosi, kun hiljaa sä kätesi ojensit. Tuo hiljaisuus ja rauha sydämessä. Elämänvirta on joskus armoton. Tuonelanmailla on kevyt kulkea vaivoja vailla. Ikuisen unten onni rauhaisan hellä on. Keho maahan jää, mut henki rientää taivahalle. Sydän ei helise enää liitoksistaan. Lempeitä tuulia, iäisyyttä. Muistithan kertoa taivaanportilla terveiset kohdatessasi kaikki jo iäisyydessä asuvat rakkaat. Nuku tähti helmassa taivaankannen.
Viime vuonna matkailin maihin, joista olin vain unelmoinut, matkailin seitsemässä eri maassa. Sain uuden mieluisan työpaikan ja onni potki uuden kodinkin suhteen. Aloin karsimaan elämästäni turhakkeita niin tavaroina kuin ihmisiäkin. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää päällepäin.
Rakkautta. Huolenpitoa. Luottavainen rauha sisimmässä. Luottavaisia askeleita. Rukouksia. Vahvuutta. Ymmärrystä. Uskallus hypätä uuteen. Kodin muutto hyvällä mallilla, pienet ihmeet ja lämpö. Ystäviä. Ikiroudassa olevat tyypit olen heivannut jo pois.Olisi kamala pakastua sisältä.
Palava sydän, joka suuntaa kohti uutta. Sydän, jossa sykkii luja luottamus kaikkeen hyvyyteen. Uskallus heittäytyä. Silmät, jotka kätkevät taakseen paljon. Ajoittaisen kipeyden, surun, suunnattoman ilon, kyvyn nähdä kauneutta ja ajoittaisen voimattomuuden, mutta jaksavat silti nähdä kauneutta ja toivoa. Usko on vahva. Palanen elämätöntä elämää myötä- ja vastatuulineen. Suuria elämän lahjoja. Elän hetkessä. Toivo. Se on etuoikeus. Menetetty toivo on niin surullista. Maailmassa on paljon ihmisiä, joille usko tai edes toivo paremmasta huomisesta ei ole itsestäänselvyys.
Tosin olen tehnyt unelmien eteen välillä jumalattomasti töitä. Mutta ripaus taianomaista onnea tarvitaan aina. Tänä vuonna tuskin matkailen yhtä ahkerasti, saa nähdä. Ainakin hiihtolomailen toisella puolella maailmaa. Viime vuosi oli myös kenkävuosi, kotiutin monet ihanat popot luokseni. Eräs tuttavani on sanonut minulle, vaikka ulkona paistaisi kuinka aurinko, valo ei välttämättä näy aina sisälle saakka. On ollut muutosten vuosi, olen kasvanut ihmisenä, nähnyt maailman monelta eri laidalta ja saanut nauttia työn tuloksista, elämästä. Ymmärtänyt entisestään terveyden merkityksen ja olen oppinut kuuntelemaan paremmin sisintäni.
Pakkasin uuden vuoden valoisan luottavaiset aatokset sisimpääni. Vaikka voimani ovatkin välillä vähäiset niin ajattelen, että voin itkeä ja hävitä tai nousta pystyyn ja jatkaa matkaa entistä vahvempana. Luovuttamalla jää moni mukava asia kokematta. Luovuttaminen, se ei sovi ajatusmaailmaani. Työtä, paljon töitä, matkoja kotimaahan ja maailman ääriin. Olla mukana täysillä elämän tuottamissa kohtauksissa. Osa on kuin elokuvista. Oman elämän ohjaksissa.
Kuljetaan uuteen vuoteen luottaen. Haluan jakaa laatuhetkiä kanssanne tänäkin vuonna. Iloa, uskallusta ja valoa poluillenne tärkeät ♡
Tämänkin vuodet tärkeät asiat ovat ystävät, hyvä ruoka, kiireettömyys, hyvinvointi, hikiliikunta ja matkailu.
Tänään on taas se ilta. 21.12.2011, 5 vuotta sitten illanhämärässä hohti valkoinen hanki, joulunodotusta ja iloa, eihän silloin pitäisi sattua mitään ikävää. Tuo ilta verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Maailmani pysähtyi ja jalat pettivät altani. Mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan tunnetilaani viiden vuoden takaisesta joulukuisesta illasta, suru ja tuska pursuivat saumoistani läpi. Voin vieläkin päästä siihen tuskan hetkeen, jos uppoudun muistoihin, muistan hetken ikuisesti! Mutta en anna surulle liikaa valtaa, elämä jatkuu. Jokainen aikanaan ja vuorollaan.
Huusin tuskasta ja surusta. Kuoleva isä silmien edessä, eikä mitään tehtävissä. Sanomattoman kamala olo kuin olisi kävellyt orapihlaja-aidan sekä takiaispensaiden läpi ilman suojavaatetusta. Kuin käsi olisi revitty yllättäen irti. Aivan yllättäen. Suuri suru on järkyttävän raskasta keholle. Se ei ole kuin töissäkäyntiä vaan se asuu luonasi 24/7. Mutta täältä ei lähdetä käsikädessä, jollei satu onnettomuutta. Mutta jälleennäkeminen antaa voimia ja ne upeat muistot!
On mulla vaan ollut tähän saakka elämääni jo aika muisto- ja tapahtumarikas elämä. Kiitollisuus siitä, vaikka välillä voisi olla enemmän tasaisempaa. Jotenkin levollista ajatella, ettei kukaan ole jäänyt tänne maapallolle viettämään elämää ikuisuuksia, ihmiselämä on aika lyhyt.
Tänne maanpäälle jääville äkkikuolema on kova isku, mutta lähtijälle helpompi vaihtoehto. Elämä on kuin helminauha. Kaikilla meillä on omannäköisemme helminauha. Siinä on vierekkäin surun kyyneleiden tummiahelmiä ja ilonpisaran vaaleitahelmiä. Jokaisen helminauha on ainutkertainen, jota kantaa rakkaudella sydämessään. Elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle. Elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle.
Se samainen tie, jota kuljin vuosia takaperin on taas synkkä,syvä ja mustassa uiva. Ikkunan takanakin syvä musta pitää sylissään vesisateen hehkuvaa talvipäivää. Kissa rakstaa seurata vesipisaran tekemiä vanoja parvekkeen lasiin.
Silloin kun elämän reunat repeytyvät totaalisesti ja elämä kaatuu surussaan päälle, kun taivas on aivan liian etäällä ja hengitys on raskas henkäisy. Kurotan katsettani ja ajatuksiani kohti valoa. Jokaisella hetkellä on oma tarkoituksensa.
Ihanaa iltaa isälleni taivaaseen, oot aina rakas, paras isä, hyvät neuvot ja muistoissani. Ihan joka päivä. Koko ikuisuuden Jälleennäkemisen riemua odottaen!
"Jospa osaisivat ihmiset puhua toisilleen
niin kuin enkelit nauravat
kenelle vaan jolla
on kolmas korva auki, rinta,
suonensisäinen reitti
Hymy huulillaan tekevät enkelit
toivotonta työtään,
pelastavat meistä
mitä pelastettavissa on, sen vähän
Että edes ripsen värähdyksen ajan
murheen piirittäminä
kuulisimme enkelten naurun
ja mistään piittaamatta
liittyisimme siihen
ja olisimme enkelten kaltaisia
Sellaista puhuin enkeleiden kanssa, ja ne vastasivat"
Seisoin eilen illalla itsensä paljaaksi riisuneen puun juurella citypupun kanssa ja katseellani tunsin meidän molempien odotteluun. Pupunen kaipaa lunta ja minä kevään vihreyttä. Meitä oli sillä hetkellä kolme kaipaava siinä paikallaan. Suurta puuta palelsi jatkuva tummuus, se kaipaa lumista pitsuhuntua yllensä.
Astuin marrastuulen syleilystä kodin hiljaiseen syliin. Rakensin sadun siivet selkääni kirjan avulla. Niin jaksaa harmaassa helpommin.
Niin kuin haluaisin kasvoillani palavan ikivalon tuikahduksen silloinkin, kun tyhjyys ja harmaa täyttävät olemustani. Väsymyksenkin keskeltä toivoisin jonkun voivan noukkia kajastuksen, jossa siintäisi hiven lohtuvaloa.
Luovuin harmaantuneista sävyistä aatoksissani kuin pihapiirin puusto. Mitäpä sitä enää harmaan viitan helmoista kiinni pitelemään, kun vierellä soi kutsu luottamaan, valoisia juttuja! Illan hämyssä ristin käteni ja kuiskaan, kiitos.
Enkelinvaloa ja hiljaisuuden lempeyttä juuri Sinulle!
Ystävät. Eilen oli pari hyvää keskustelua. Pitkiä sellaisia.
Vertaustukea surussa ja loppuunpalamisessa.
Suuren surun koin 5 vuotta sitten ja loppuunpalamisen samaisena vuonna. Osaan välttää nykyään loppuupalamisen. Olen oppinut sanomaan, "ei". Olen oppinut kuuntelemaan kehoniviestejä ja teen suurimmaksi osaksi asioita, joista nautin. En pakota itseäni sellaiseen muottiin, johon en sovi. Pyrin olemaan perusonnellinen, kiireenkin keskellä. Vältän kiirettä ja jokaisessa päivässä tulee olla hengähdyshetkiä. Annoin ystävälleni suruun yksinkertaisen neuvon: älä patoa tunteita, käsittele niitä. Itke, huuda, raivoa, oksenna, paru silmät kirveleviksi, mutta aika on lopulta se, joka sinut parantaa. Ikävä on ja pysyy, mutta suru muuttaa muotoaan.
Kun koin loppuunpalamisen, niin tätä kaikkea en silloin tajunnut, mutta nyt kun jälkikäteen mietin niin tajuan että työuupumuksen ja tämän nykyisen hetken välillä on ollut peitto päällä. On kuin olisin vähitellen herännyt syvästä unesta. Elin elämää ( en omaani), mutta en oikeastaan tajunnut mistään mitään. Suoritin ja olin extratehokas. Kaikessa mukana ja neljä työpaikkaa.
Oli jonkin verran pakkomielteitä ja ajatteluja. Koetin loistaa kaikessa. Sydän takoi yölläkin kuin olisi ollut juoksulenkillä. Unelmat ovat muuttaneet muotoaan, ja elämänarvot ovat muuttuneet. Sellaiset asiat joita pidin ennen tärkeänä, eivät enää ole niin tärkeitä. Olen joutunut pohtimaan itseni ja lääkärini kanssa omaa tilaani ja elämääni. Vain totaalinen muutos elämässäni paransi minut pikkuhiljaa. Jos olisin jäänyt paikoilleni ja entisten haaveideni vangiksi, olisin jäänyt omaan kuoreeni loppuelämäkseni. Tunteita ja tuntemuksia käsitteein puhumalla, kirjoittamalla ja pitkillä lenkeillä.
Lääkäri totesi, että " Olet Satu, vaan liian tunnollinen ja muista nyt levätä ". Lepäsin 6 viikkoa ja se auttoi. Aloin nähdä elämässä värejä ja iloa. Sitä vapautta, kun ei pakottanut tekemään itseään asioita. Tää on ollut yksi huiouimmista hetkistäni elämässäni, kun tajusin elämän hienouden ja valinnan vapauden.
En ole sama ihminen kuin ennen sairastumistani tai isäni äkillisen kuoleman jälkeen. Oli aika astua elämässä suuri askel eteenpäin, koska elämä kantaa, se ei jätä tyhjänpäälle, vaikka suunnitelmani ja unelmani ovat muuttaneet muotoaan. Läheiseni huomasivat sairastumiseni, ja olin kuulema kuvainnollisesti loppuajalla kiihdyttänyt hyppyrimäen nokalle ja sen jälkeen tuli totaalinen lasku, sairastumiseni paljastui. Isäni sanoi jo vuosia aiemmin, että " Satu, ei kukaan jaksa tuota opiskelu- ja työtahtia". En häpeä kertoa, että diagnoosini oli vakava-asteinen loppuunpalaminen. Tekevälle sattuu. Muttei mitään kuolemanvakavaa. En koskenut lääkkeisiin, nukuin ja nukuin sekä ulkoilin.
En harjannut hiuksiani, jos ei tuntunut siltä. Olin vaan kotona, oleilin, tapasin ystäviäni ja piipahdin mieheni firmassa auttelemassa sekä matkailin. Olin aiemmin täyttänyt suurimmaksi osaksi vain toisten odotuksia ja koettanut vain loistaa. Tajusin lopulta, ettei minun tarvitse todistella olemassaoloani turmelemalla omaa hyvinvointiani ja kehoani stressillä ja kiireellä. Tästä alkoi parempi elämä. Oivalsin tärkeän pointin elämässä. Älä pahoinpitele itseäsi liialla vaatimuksilla ja kiireellä. Elämä opettaa, se laittaa jokaisen uomiinsa ennemmin tai myöhemmin.
Loppuunpalaminen opetti nauramaan itselleni ja elämälle.
Mulla ei myöskään tartte olla kymmentä eri työpaikkaa.
Isäni yllättävä kuolema teki vielä loppusilauksen sisimpääni.
En elä sitku-elämää ja eläkettä varten.
On vain tämä todellinen hetki.
Älä panttaa tunteita ja sanoja. Elämä on lahja.
Yhteiskunta oli syövyttänyt mieleeni, että minun tulisi olla erittäin tehokas ja monipuolinen.
Nykyään elän hetkessä ja juuri sellaista elämää, kun haluan.
Elämä on ihanaa, vaikka siinä on ajoittain säröjä.
Nykyään hengitän jokaisella solullani ja tunnen tuulen hyväilyn hiuksissani. Havahdun ihaniin hetkiin, suljen silmäni ja elän hetken ihanuudessa. Olen kiitollinen. Pyydän, saan ja rukoilen.
Elän.
Rakastan
ja
unelmoin.
Elän unelmat todeksi.
”Kuinka paljon hyvää on yhdessä päivässä? Riippuu siitä, kuinka hyvin ne elät.
Kuinka paljon hyvää on ystävässä? Riippuu siitä, kuinka paljon hänelle annat.”
Jos voisin lähteä nyt tapaamaan isääni taivaaseen tai johonkin paikkaan, niin lähtisin oitis! Vaikka tiedän isäni sielun olevan läsnä vaikken näekään häntä. Mutta haluaisin palata tänne kuolevaisten maailmaan vielä hetkeksi. Paljon on vielä nähtävää ja koettavaa. Sain pitää isäni täällä 32 yhteistä vuotta.
Läheisen äkillinen kuolema jättää jälkensä meihin tänne kuolevaisten maailmaan jääviin. Poismenon ymmärtäisin ja hyväksyisin paremmin, jos isäni olisi ollut iäkäs ja kenties hyvin sairaskin. Jos isäni olisi saanut elää 80-vuotiaaksi, olisi hän elänyt vielä 15 vuotta. Voi, niitä muistojen määrää ja yhteisiähetkiä, joita olisi saatu kokea yhdessä. Mutta olen toki kiitollinen siitä, että minulla oli huippu ihana isä ja minulla on hyvät muistot. Se tekee isäni kuolemasta entisestään tragedisempaa, koska näin hänen kuolevan eikä pelastuslaitoksen ammattitaitoinen väkikään voinut pelastaa hänen sydäntään.
Mutta hän kuoli 19 vuotta aiemmin 61-vuotiaana, ei kerinnyt täyttää edes 70- tai saatikka 80-vuotta. Katson elämää aivan eri tavalla kuin 5 vuotta sitten. Olen kiitollinen pienistä asioista,elän hetkessä, elän extempore elämää, elämänkatsomukseni on positiivinen ja hyvin avara.
Toivottavasti en joudu luopumaan äidistäni, veljestäni tai miehestäni nuorena ja yllättäen ♡ Sitä en enää kestäisi. Tekisin extemporemuutoksen elämälleni. Se on aivan varmaa. Ottaisin todennäköisesti lopputilin ja muuttaisin ulkomaille. Elämäni on ollut viime vuodet liian jännittävää. Työkaverini totesi minulle taannoin, että "Satu, sinun elämästäsi saisi elokuvan".
Äkillinen suruprosessi on niin kuluttavan rankka koko keholle ja mielelle. Elämä särkyy pieniksi palasiksi. On noustava raajarikkoisena ja haavoja täynnä ylös ja koetettava jatkaa elämäänsä. Se on niin musertavaa. Tuntuu, ettei kykene hengittämään. Kaikella on rajansa. Ei ole toki oikeaa hetkeä luopua rakkaimmistaan, mutta joskus on vaan niin väärä hetki ja vuosi.
Olen päässyt surussa yli puhumalla, kirjoittamalla ja miettimällä elämää eteenpäin.
Jos en olisi käsitellyt asiaa, niin se vainoaisi minua koko elämäni ajan. On paljon kuluttavampaa padota asioitaan ja tunteitaan kuin päästää niistä irti. Suruun ei kannata rakastua, se lietsoo katkeruuttaa ja vihaa. Ja katkeruus ja viha patouttavat tunteita ja tekevät meistä invalideja. Se on vertauskuvannollisesti sama asia kuin puukottaisi koko ajan itseään tai ampuisi itseään sydämeen. Pidemmällä tähtäimellä ei siis kovin hyvä toimintatapa.
Ei isäni tule takaisin, vaikka itkisin sohvannurkassa seuraavat kymmenen vuotta. Kaikella on aikansa.
Iloitsen nyt tästä hetkestä ja viiden päivän kuluttua minulla ovat rakkaat vierelläni sekä tietenkin isäni ikuisesti sydämessäni.
Pidä kiinni haaveistasi, elä täysillä omannäköistäsi elämää
ja muista lempeä rakkaus, sekä itseäsi että läheisiäsi kohtaan.
Hyvä olo huokuu läpi ihohuokosistamme ja silmistämme.
Elämänpalo silmissä, se on upeaa nähtävää!
Kohdata uusi päivä innokkaasti.
Koska joskus meitä kohtaa myös se viimeinen päivä.
Muutto sinne tuli aivan yllättäen. Ei meistä kukaan osannut aavistaa, että kultainen sydän lakkaisi toimimasta. Nyt ajat veturilla taivaan rautateillä.
Lämpimät halaukset ja kiitos ihanista muistoista ja vinkeistä elämään ja ne kymmenet ulkomaanmatkat opettivat minulle paljon, muistot. Kiitän kokemusrikkaasta elämästä, jota saan elää kolmattakymmentäseitsemättä vuotta. Koska tänään vietetään isänpäivää ja vierailen haudalla, niin ei tämän päivän pidä olla suruisaakin surullisempi. Isäni kulkee aina vierelläni ja sydämessäni.
Isä on mielessäni lähes päivittäin. Välillä ikävä tuntuu epätodelliselta, eihän näin vaan ole voinut käydä. Muistoilla on kultaiset reunat, elämän kokemukset kehykset.
Elämä opettaa ja tekee vahvemmaksi.
Mutta kuinka vahvaksi minun tulee tulla?
Elä nyt, älä sitku!
On vain tämä todellinen hetki ja tärkeät sanat, jotka muista lausua tärkeimmillesi.
Jäljellä ovat rakkaat muistot, hiljaisuus, elämän oppitunnit, kaipaus ja jälleennäkemisen odotus taivaan puutarhassa. Hyvää isänpäivää suurelle sankarilleni, minulle on sinua suuri ikävä!
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.
Tänään sytytin kynttilät edesmenneille läheisilleni. Etenkin isälleni. Emme ole kohta nähneet viiteen vuoteen, mutta muistan sinut silti juuri sellaisena eläväisenä kuin olit eläessäsi. Ne lapsuuden lukuisat ulkomaanmatkat, uintitreenit ja juttelulenkit. Supersankarini. Ihanaa, että minulla on ollut näin ihana isä.
Olen puhunut paljon surustani, isän yllättävästä poismenosta, joka johtui sydänkohtauksesta. Puhuminen on auttanut, olen saanut käsitellä tunteitani monipuolisesti. Minulla ei ole ns.tunnepatoumia sisälläni. Olen tältä osin surusta vapaa, eikä minulla ole sisälläni mustia patoumia.
Vaikka isä ei ole enää täällä maan päällä, tulee hän aina elämään sydämessäni. Kyyneleissäni. Ajatuksissani. Mielessäni. Muistoissani. Äkillinen kuolemasi opetti minulle eniten elämästä ja siihen asennoitumisesta tähän astisen elämäni aikana. Elämä voi mennä uusiksi sekunnin sadasosassa, aivan yllättäen. Sen olen myös oppinut, että suru ja ikävä ovat kaksi eri asiaa. Suru ei murskaa enää allensa vaikka ikävä onkin kova. Kuolema muuttaa meidät eri olomuotoon, henkistymme entisestään. Muutuin isän kuoltua hetkessä ihmisenä. Elän tässä hetkessä, koska jokainen hetki voi olla viimeinen. Kaikkein kultaisin sydänkin voi lakata yhtäkkiä sykkimästä.
On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Muistetaan sanoa ne kolme kaunista sanaa tarpeeksi usein rakkaimmillemme. Vielä kerran kohtaamme taivaan valoisan ja rauhanmetsän siimeksessä aamun kaihoisan kasteen äärellä. Siellä saamme jatkaa taas yhteistä matkailuharrastustamme ja kinailla taas siitä kuka voittaa tänä vuonna eniten mitaleita uinnin EM-kisoissa. The love you gave me will always live!
Tasan viisi vuotta sitten vainajien muistopäivänä, isäni luki aamupalapöydässä Hesaria ja katossa ollut suuri kynttelikkö putosi yllättäen isän viereen.Kun isäni ja äitini alkoivat laittaa kynttelikköä takaisin kattoon, niin eivät löytäneet enää reikää puukatosta. Isä joutui poraamaan uuden reiän kattoon, jotta saivat kynttelikön takaisin kattoon, On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Mutta nyt koko taivas näyttää niin ystävälliseltä.
Minutkin tuhkataan aikanaan, kuten isäni. Kyllähän se arkkukin/uurnakin sitten aikanaan pölyyntyy, ei sitä kukaan tule siivoamaan ja silti siellä on pakko viettää aika pitkä aika eli ikuisuus, vaikka en minä tiedä, kauan se ruumis/tuhka maatuu. Onneksi sielu ei jää hengaamaan arkkuun. Tämähän on sitten varmaa tietoa. Eräs vanha tuttuni puhui eilen kuolemasta ja minä päätin, että sitten joskus kun kuolen (toivon mukaan siihen menee vielä 15-20 vuotta), niin minut kyllä tuhkataan, sillä en halua, että mato syö tunnelin pääni läpi, vaikka ajatukseni kaipaisivatkin hieman tuuletusta.
Kesä ja loma. Mutta teen silti muutamana päivänä viikossa töitä. Matkailu on rakas ja kallis harrastus, joten töitä täytyy tehdä mieli päästä useammalle matkalle vuoden aikana.
Huvittavan hauska työpäivä Lintsillä. Oli poppareita,hattaraa,jäätelöä ja vanhoja autoja!
Pitkä ja auringontäyteinen työpäivä Lintsillä oli takana ja törmäsin yllättäen tuttuihin kaunottariin. Toisen kaunottaren kanssa käytiin roikkumassa pää alaspäin Ukossa ja Kingissä koettiin valtaisa pudotus korkealta. Adrenaliini virtasi!
Suosittelen!
Työpäivä numero 4534. Hoplop. Pallomeri. Ruotsinlaivojen pallomerimuistot. Rankkatyö :D ei sitä minun lapsuudessa ollut tällaisia huvittelutaloja.Vesalan Paulakin Juliuksen kanssa oli huvittelemassa Kivikon Hoplopissa. Pääsen työni kautta sellaisiin paikkoihin välillä, joihin muuten ei tulisi mentyä. Opin töissä joka päivä jotain uutta elämästä ja itse työstä. Olen kiitollinen.
Tänään leikin kirjailijaa, kirjoitan eilen putkahtaneet ajatukset paperille ja saan tehdä mitä mieli tekee,loikoa sohvalla tekemättä mitään tukka solmussa. Syödään jäätelöä paljon,koska kesällä ei voi syödä koskaan jäätelöä liikaa. Elämme vaarallisia aikoja.kohta on juhannus, sauna, loma, terassikausi, napapaidat, shortsit, bikinit, uimaranta ja yötön yö! Siis ei kannata hukuttaa itseään, ettei jää juhannusaamun krapula kokematta :D
Sitten se hieman ikävämpi osuus, laadin viikonloppuna poliisin kehoituksesta rikosilmoituksen. Entinen oppilaani lähetti minulle Facebookissa yksityisviestinä (ei ole ollut fbkaverinani ja jutellutkin viimeksi hänen kanssaan kun pääsi 4-5 vuotta sitten peruskoulusta) useita miehisen elimensä kuvia sekä runkkausvideon ja kaiken lisäksi kuvottavia juttuja. Sairasta ja todella oksettavan kuvottavaa.
Mutta oikeus hoitaa onneksi nyt juttua eteenpäin, koska tuollainen on saatava loppumaan.
Tiedä, vaikka olisi lähetellyt kuviaan ja juttujaan muillekin.
Päivän käyttöohje on yksinkertainen; Käytä hymyä, iloa ja rakkautta tuhlaillen. Säilytä näitä lämmössä sydämen, koska ne ovat vihalle allergisia ♡
Työmatkalla nähtyä: Malmi on sen verran HC-mesta, että puissakin roikkuu rukousnauhoja.
Asuuko Elvis Malmilla? :D
Cloetta ja Nutisal muistivat blogiyhteistyöstä laatikollisella makoisaa uutuus suklaata ja pähkinöitä. Näin suurta määrää en itse pysty tuhoamaan, joten järjestän suklaa- ja pähkinäiltamat kera viinin ja siitä se ajatus sitten lähti...
