Pyhäinmiestenpäivänä*

Tänään sytytin kynttilät edesmenneille läheisilleni. Etenkin isälleni. Emme ole kohta nähneet viiteen vuoteen, mutta muistan sinut silti juuri sellaisena eläväisenä kuin olit eläessäsi. Ne lapsuuden lukuisat ulkomaanmatkat, uintitreenit ja juttelulenkit. Supersankarini. Ihanaa, että minulla on ollut näin ihana isä.

Olen puhunut paljon surustani, isän yllättävästä poismenosta, joka johtui sydänkohtauksesta. Puhuminen on auttanut, olen saanut käsitellä tunteitani monipuolisesti. Minulla ei ole ns.tunnepatoumia sisälläni. Olen tältä osin surusta vapaa, eikä minulla ole sisälläni mustia patoumia.

 Vaikka isä ei ole enää täällä maan päällä, tulee hän aina elämään sydämessäni. Kyyneleissäni. Ajatuksissani. Mielessäni. Muistoissani. Äkillinen kuolemasi opetti minulle eniten elämästä ja siihen asennoitumisesta tähän astisen elämäni aikana. Elämä voi mennä uusiksi sekunnin sadasosassa, aivan yllättäen. Sen olen myös oppinut, että suru ja ikävä ovat kaksi eri asiaa. Suru ei murskaa enää allensa vaikka ikävä onkin kova. Kuolema muuttaa meidät eri olomuotoon, henkistymme entisestään. Muutuin isän kuoltua hetkessä ihmisenä. Elän tässä hetkessä, koska jokainen hetki voi olla viimeinen. Kaikkein kultaisin sydänkin voi lakata yhtäkkiä sykkimästä.

On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Muistetaan sanoa ne kolme kaunista sanaa tarpeeksi usein rakkaimmillemme. Vielä kerran kohtaamme taivaan valoisan ja rauhanmetsän siimeksessä aamun kaihoisan kasteen äärellä. Siellä saamme jatkaa taas yhteistä matkailuharrastustamme ja kinailla taas siitä kuka voittaa tänä vuonna eniten mitaleita uinnin EM-kisoissa. The love you gave me will always live!

Tasan viisi vuotta sitten vainajien muistopäivänä, isäni luki aamupalapöydässä Hesaria ja katossa ollut suuri kynttelikkö putosi yllättäen isän viereen.Kun isäni ja äitini alkoivat laittaa kynttelikköä takaisin kattoon, niin eivät löytäneet enää reikää puukatosta. Isä joutui poraamaan uuden reiän kattoon, jotta saivat kynttelikön takaisin kattoon, On olemassa tämä todellinen hetki, jossa voimme olla onnellisia. Mutta nyt koko taivas näyttää niin ystävälliseltä.

Minutkin tuhkataan aikanaan, kuten isäni. Kyllähän se arkkukin/uurnakin sitten aikanaan pölyyntyy, ei sitä kukaan tule siivoamaan ja silti siellä on pakko viettää aika pitkä aika eli ikuisuus, vaikka en minä tiedä, kauan se ruumis/tuhka maatuu. Onneksi sielu ei jää hengaamaan arkkuun. Tämähän on sitten varmaa tietoa. Eräs vanha tuttuni puhui eilen kuolemasta ja minä päätin, että sitten joskus kun kuolen (toivon mukaan siihen menee vielä 15-20 vuotta), niin minut kyllä tuhkataan, sillä en halua, että mato syö tunnelin pääni läpi, vaikka ajatukseni kaipaisivatkin hieman tuuletusta.