Elämä on välillä yhtä helvettiä, surua, tuskaa ja ahdistusta. 21.12.2011. Tuo ilta verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Huusin tuskasta ja surusta. Lopullisuudesta. Miksi sinun kultainen sydämesi ei enää jaksanut sykkiä?!
Sama polku, jota kuljin vuosia takaperin on tänään taas syvän synkeä, mustassa uiva. Ikkunan takanakin syvä musta pitää sylissään vesisateen hehkuvaa talvipäivää.
Silloin kun arjen reunat repeilevät ja tila ahtautuu surusta, kun taivas on liian etäällä ja oma hengitykseni on vain syvä huokaus. Kurotan katsettani ja ajatuksiani kohti valoa, joka jakaa toiveikkuuden, aivan pois kaikesta raskaasta. Jokaisella hetkellä on kai oma tarkoituksensa. Välillä on hetkiä, kun olen toivonut olevani isäni luona. Kun ikävä ja tuska ovat niin valtaisat.
Ihanaa iltaa isälleni taivaaseen, oot niin tärkeä ja rakas, paras isä, hyvät neuvot ja aina muistoissani. Ihan joka päivä. Koko ikuisuuden ja taas mä itken. Mutta hyvä, kun itkettää minulla oli huippu isä! Ja on edelleenkin, taivaassa. Mutta suru, se kuluttaa, vie voimia valtaisasti. Mutta se opettaa näkemään myös asioita eri tavalla ja elämään hetkessä.
On vain hengiteltävä syvään ja suljettava silmänsä ja uskottava parempaan huomiseen.
Suru haihtuu hetkeksi ja sitten se valtaa taas kehon.
Mutta se on tärkeää, ettei se jää asumaan koko ajaksi sisimpään.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.