21.12.2011. Isä.Suru. Ajatuksia kuin tähdenlentoja.

Tänään on taas se päivä ja ilta. Muistan sen kuin eilisen. Rakkaan isäni äkillisestä poismenosta on 4 vuotta. Rauhallisen leppoisa joulu sai yllättäen uuden käänteen surun raskaan verhon, joka täytti elämän tuskaisella sumulla. Vuodet ovat kuitenkin vierineet nopeasti, suru on muuttunut kaipaukseksi. Vaikka kyynel vierähtää välillä poskelle ja suru tuntuu palana kurkussa. Mutta elämämme on sopimus, joskus sekin raukeaa. Mutta enää suru ei pursua ulos liitoksistaan.  Jäljellä ovat lämpöiset muistot yhteisistä jouluista. Joulun perinteet ovat muuttuneet, on aika ennen isän kuolemaa ja isän kuoleman jälkeen. Jollain kierolla tavalla minä jopa nautin ajoittaisesta alakulon tunteesta.

Melankolia ruokkii luovuutta ja haastaa tekemään tutkimusmatkoja pintaa syvemmälle. Näin sanovat suuret taitelijatkin. Varmaan myös pienet...

Piipahdin eilen viemässä hautausmaalle kynttilöitä. Tuli vaan heti aamusta sellainen fiilis. Hautausmaalla kuljeskellessani mieitin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kiire, vouhotus ja pingottaminen vai hetkessä elämäminen, välillä nautiskelu ja höllääminen ? Kyllä se viimeinenkin leposija sitten joskus pölyyntyy. Siellä on maallisen ruumiimme pakko viettää ihan koko ikuisuus, vaikka sielu meneekin ajasta ikuisuuteen tai en minä tiedä. Minutkin tuhkataan (kuten isäni), sillä en halua madon syövän tunnelia pääni läpi, vaikka mietteeni kaipaisivatkin ajoittain tuuletusta. Hautausmaissa on vaan jotain mystistä hohtoa, siellä voi kuvitella hautakivissä olevien ihmisten tarinoita.Kuolema ei ole kaiken loppu. Kalmistossa on aina yhtä mystinen tunnelma. Kaikki on ympärillä niin hiljaista, on rauha, on harras - iätön tunnelma, on kyynelvirta, on hymynhetkiä ja aikaa omille ajatuksille. Muistoille. Tuuli puhaltaa haikean kauniita sointuja ja jylhät vanhat puut halaavat oksillaan ohikulkijaa.  Olen kiitollinen ihanasta lapsuudesta, se on yhä suuri kantava voimavara elämässäni. 

Kun se rakas perheenjäsen kuolee,niin sitä oppii elämästä vasta sitten sen mitä oikea elämä on, arvomaailma ja ajatukset muuttuvat. Mikään ei ole enää ennallaan. Mikään ei ole itsestäänselvää. Kuolema ei katso ikää. Se voi tulla aivan yllättäen, vieden rakkaan muutamassa sekunnissa/minuutissa tai pitkän kärsimysnäytelmää mukaellen, kiduttaen. Itse toivon kohdalleni aikanaan tuota ensimmäistä vaihtoehtoa.

Elämä tuo eteen kasvunpaikkoja, välillä sydäntäsärkevän kivuliaita. Se on väistämätöntä. Koettelemukset voivat olla kuin kävelisi nokkospöheikön läpi tai kahlaisi päivä tolkulla umpihangessa. Emme saa turmella sieluamme turhuuksilla. Jouluna on oivahetki hieman pysähtyä miettimään elämää ja sen suuntaa. Tänne maanpäälle jääville äkkikuolema on kova isku, mutta lähtijälle helpompi vaihtoehto.Elämä on kuin helminauha. Kaikilla meillä on omannäköisemme helminauha. Siinä on vierekkäin surun kyyneleiden tummiahelmiä ja ilonpisaran vaaleitahelmiä. Jokaisen helminauha on ainutkertainen, jota kantaa rakkaudella sydämessään. Älä koskaan hukkaa itseäsi ja kulje sellaista polkua, joka tuntuu väärältä. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle.

Tommy Tabermannin sanoja lainaten: 

”Murheeseen suhtautukaamme kuin raskaan lumen painama oksa: Joko kestän tai katkean, mutta kevään tullen jossakin kukkii oksa.”

*

Ihanaa iltaa isälle taivaaseen, oot aina rakas, paras ja muistoissani.

Ihan joka päivä.

Koko ikuisuuden.

Lankeaa illan varjo jo kuuraisten puiden latvuksiin. Hämärän mailla hiljaa ikiuneen on painunut maallinentaival. Taival rakkaan ihmisen. Taittunut on elämän taival illanruskoon viimeiseen. 

 Kirkon ovista  laahustavat vaaleat kasvot. Kalpeita ja kyyneleiden uurtamia kasvoja verhoutuneena mustaan. Kaihoisia virsiä, kukkia, tuskaa, repivää ikävää, sydämen hiljaisia ajatuksia, kyynelhelmien peittämät suruisat silmät, sumuna ilmaan kadonneet toiveet ja epätodellisuus. Hiljaisuus, joka kaikuu sielunkellojen tahtiin. 

Samaan hiljaiseen lauluun yhtyvät rakkaat, kaikki aikanaan.

Kerran sammuvi kaikkien tähdet, mutta ne loistavat ikuisesti muistoja ja kaipuuta Isän puutarhassa. Kun kieloportin sulkee takanaan, ei ole enää mustaa eikä valkeaa on vain kaunein kieloniitty, jossa on rauha, levollisuus ja ikuinen elämä.

Kieloniityn kauneimman rauhan kajo.

Uni eletyn elämän kauneimmista hetkistä.
Kaikkein kaunein laulu me vielä kerran yhdessä lauletaan.
Jälleennäkemiseen iloon.

SatuKoo 21.12.2014