Koskettavan kaunis koliseva kaipuu*

Muistan, kun joskus kävimme ystäväni vanhan sokean sukulaisen luona. Ihmettelin sitä kuinka aina sokeana elänyt vanha ystävä näkee unia. Hän osasi kuvailla uniaan hyvin tarkasti. Hän katseli kasvojani sormenpäillään. Miltä ne tuntuivat, pääkallossa on paikat silmille ja nenälle, että olemme tottuneet että silmiä ja korvia on kaksi, nenää ja suuta yksi. Hänellä ei ollut silmiä, mutta hän näki tarkemmin kuin moni muu. Sisin, hän näki sinnekin. Tuskan määrä elämässä on ajoittain suuri, aaltoliikettä. Tuska kolisee minussa, aivan kuin menisin raiteiltani. Pelko pahimmasta. Kuinka paljon tuskaa, surua ja kaipuuta elämä sisältääkin. Liikaa.

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmisille on annettu kaksi silmää ja kaksi korvaa, mutta vain yksi suu? Sormenpäät korvaavt ne, jos menettää nämä aistit. Ja sitten loppujen lopuksi sydän taitaa korjata kaikki tärkeimmät asiat, sekä aistittavat että muuten tunnettavat. Jos ei ole sydäntä, on ihan sama, mitä näkee, kuulee, tuntee. Kun sydän on paikallaan, kaikki on hyvin. Se taitaa olla tärkein elimemme.

Minä tykkään kuunnella, joten olen iloinen siitä, että minulla on kaksi korvaa. Kun suljet silmäsi kuulet ääniä, joita muuten et kuulisi. Kaipuu, mutta uskoisin että kaipuukin hioutuu joskus tylpemmäksi tai kokonaan pois ja tilalle tulee rauha. Vain kaipaavat linnut lentävät. Rukoilen läheisilleni kaikkea hyvää, parantavia säteitä taivaankannelta. 

Elämä on koskettavan kaunis esitys.