Pieni lauantaitarina*

Työ-ja kylättelypäivä. Aurinkoa. Hieman kipeä kallo ja niska. Soutamista ja huopaamista. Kummastunutta ihmettelyä. Kiinnitän huomioni sinitaivaaseen, nauraviin lokkeihin ja leskenlehtiin. Kevät. Se täyttyy unelmilla,valolla ja levollisilla ajatuksilla. Valo parantaa aina ♡ ja lintujen laulu.

Toukokuussa Vilnaan ja Tallinnaan. Heinäkuussa pariksi viikoksi Valenciaan ja pieni saarikierros. Ja sitten vielä yksi pieni edullinen matka kesälle. Niin, jaa kesäkuussa treffaan työkamuni Pohjois-Karjalassa, juodaan kaljaa auringonnousuun ja relataan.  Jotta tää yhtälö toteutuu,niin mä joka päivä töitä teen ja vähintään klo 11 töihin meen. Mitähän kaikkea elämä tuokaan eteen vielä tänä keväänä? Kun ei vaan taivas tippus niskaan.

Elämä virtaa ohitseni, vereni on hidas surusta, ei elonhenkiä,
ei ohuen ilman tai tuulen kaltaista ainetta joka liikutti Cartesiuksen kättä, kun hän kirjoitti näistä asioista sata oppinutta ja viehättävää sivua.
Mistä tulee tämä suru? Ei minusta, olen sivullinen täällä, 
kaikkialla, enkä ole itsestään-surullinen. Suru on atmosfääri,
pilvi jota hengitämme;se on sävy joka ympäröi kaikki luodut.
Ilo vain syventää sitä; ilo tulee jälkeenpäin tarkasteltaessa surua, sitä miten surullinen ruumis käyttäytyy; ilo on sopimaton. 
Silti etsin iloa (ohuen ilman tai tuulen kaltaista ainetta), 
joka tekee minut kevyemmäksi; 
mutta ahtailla kujilla kuumia seinustoja pitkin kulkee joka päivä suru.

-Saima Harmaja-