Minun tarinani: Yhden erityisopettajan ja väkivallan uhrin kertomus!

En tiedä enää mitä ajatella. 
Olen ollut opetusalalla 12 vuotta, mutta mitään vastaavaa en ole joutunut kokemaan aiemmin.

Ilma on kauniimpi kuin aikoihin miksi itkisin? Mutta nyt heitän kaikki kirosanat tähän $=#×//&*£_ ja kuuntelen särkyä. Oppilaani yllättävän hyökkäyksen eli pahoinpitelyn takia jouduin saikulle ainakin kahden viikon ajaksi. Suuri kokoinen oppilas käytti reppuaan kuin moukaria ja pam! reppunsa oli mun päässä. 

Seurasi aivotärähdys ja piiskanisku kaulaani. Kova väsymys ja kallon takaosa, kaularanka sekä hartia kipeinä, säteilykipua ja hermosärkyä. Onni onnettomuudessa, että minua hoitaa huippu neurologi. 

Se miksi en vaikene vaan puhun asiasta on se,että nämä tietyt lapset pääsisivät paikkaan,jossa voivat paremmin /alkaisivat voimaan paremmin. Saisivat asianmukaista tukea elämäänsä. Ei tulisi enempää uhreja ja vammoja. Ennaltaehkäisevä toiminta olisi erittäin suotavaa ja tärkeää. Ei ole oppilaankaan edunmukaista olla vuosia paikassa,jossa  itseluottamus ja motivaatio eivät pääse kasvamaan,koska tarvittavia tukitoimia ei anneta ylemmältä taholta. Me teemme koulussa parhaamme annetuilla resursseilla. Koulu ei saa olla säilöpaikka, koska on kyse yksilöiden elämästä. Kunpa päättäjät kuuntelisivat joskus työn äärellä olevia. Nämä lapset ovat muutakin kuin vain pelkkiä lukuja paperilla. Onneksi minulla on hyvä työyhteisö, se auttaa paljon.

Vaikka olen erityisopettaja, en ole särkymätön tai vahvempi kuin luokan- tai aineenopettaja. Minullakin on oikeus olla töissä ilman pelkoa, ilman koko aikaista taisteluvalmiutta ja nauttia keväästä ilman kipuja. Seuraavaa neurologian käyntiä ja fysioterapian kenties helpottavaa voimaa odotellessa suljen silmät hetkeksi ja mietin sitä,jos voisin hetkeksi huokaista,olla vaan onnellinen ilman pelkoa ja kivuton. Peruselämää, jota joku kutsuu tylsäksi. 

Ja jos joku sanoo, että tiesin työn ottaessani vastaan sen vaarat. Tiedoksi, etten edes hakenut kyseiseen paikkaan vaan erään rehtorin suuren mokan takia jouduin lopulta tuettuun pienluokkaan opettajaksi. Olen sijaiskärsijä. Mutta en kadu, että olen ollut nyrkkeilysäkkinä lukuvuoden ajan, se on ollut opettavaista aikaa. 

Ikävänä varjopuolena on plakkarissa neljä työtapaturmaa lukuvuoden aikana ja liian vähäinen tuenmäärä tähän luokkamuotoon. Vaikka olen varsin pelkäämätön, monia tilanteta nähnyt ja kovaa tekoa oleva, niin tiedostamaton pelko on hiipynyt takaraivooni. Ja aivan syystä. 

Jos tarjolla ei ole tarvittavaa tukimäärää, niin tuleeko se edulliseksi, kun työntekijä menettää työkykynsä vaikka hetkeksikin työtapaturman takia ja hänelle kenties maksetaan korvauksia ja palkataan sijainen?
Ehkä menen vielä Ninja-koulutukseen ja muukalaislegioonaan.

*

Mitäkö mietin juuri nyt? 

Sitä,että onneksi opetusviraston täti soitti eilen aamulla ja sain sanoa kaiken sydämeni päällä olevan. Jos ei kerro totuutta,niin mikään ei muutu. Seuraajani eikä kenenkään tarttis enää joutua kärsimään kohtaloani. En ole nyrkkeilysäkki.

Lähden syksyllä toiseen kouluun aivan normaalien, yleisopetuksen oppilaiden pariin, sain uuden viran. Mun rukouksiini vastattiin ja pääsen takaisin työn pariin, jota rakastan.

Sitäkin pohdin,että olisi oikein mukava olla terve. Tämä työtapaturmainen niska/kallo/hartia/alaselkäkipu on todella v*ttumaisia ja vievät välillä voimat. Hermosärky on myös jumalattoman rankkaa ja raastavaa. Mun kuulus olla töissä,nauttia opettamisesta, pystyä kuntoilemaan ja viettää elämäni kevättä. Toivottavasti on olemassa karmanlaki ja vielä kera korkojen,muuta en toivo tällä hetkellä! Edessä pitkä kuntoutuminen. Perään kymmenen kirosanaa, eikä enää tekohymyä. Mutta vielä tulee päivä, jolloin voin olla terveempi ilman työtapaturmia. Väkivallattomuutta. Make love,not war! Olen puhunut ja aloitan kuntoilun, pienessä mittakaavassa. Kivun sallimissa rajoissa. Haluan voida paremmin, jos liikkuessa unohtaisi hetkeksi kivut ja kuulisi kevään kutsun.

En ole halvaantunut ja kaikki neljä raajaani liikkuvat vielä, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Tiedän ainakin tasan tarkkaan sen millaista työmuotoa en halua tehdä enää. Opettavaista ja kivuliasta. Toivon vain pääseväni suht elävänä muutaman viikon kuluttua kesälomalle, en halua enää tikaria keuhkoihini tai muuta vastaavaa. 

Neljä työtapaturmaa lukuvuodessa on liikaa. Ei enää viidettä.

Mutta ehkä kesä hoivaa minut ehjäksi.

Hempeän lempeän sävyinen ja sinitaivaan kirkkaita ja kivuttomia ajatuksia ♥

Odotan uuden työn alkua innolla.

Mun neuvoni on, että unohdetaan ummehtuneet päivät ja käännetään kasvot aurinkoon. Vaikka tämä aika onkin täynnä arvoituksia.

Eivät kaikki kaipaa 

jatkuvaa juhlimista,

matkoja maailman ääriin,

hillittömiä haasteita,

samppanja-aamiaisia,

tauotonta tapahtumaa.

Toisille riittää

hidas elämä,

hiljainen onni.

Kissan kehräys,

kielon tuoksu,

auringon läikkä

räsymaton raidoilla.

-Sinikka Svärd-