Voikreemimuffinsseja ja läsnäoloa*

Koin eilen elämäni kohtaamisen. Lääkäri alkoi kysellä kuulumisiani perusvastaanotolla, olin ihmeissäni. Päätin kertoa sitten kaiken rehellisesti. Annoin tulla ihan kaiken. Kuunteli kuluvan vuoden tarinaani, hänellä kostuivat silmät. Hän oli ihmeissään ja voipunut pelkästä kuuntelusta, siitä mitä olen joutunut kokemaan. Olen kuulema erittäin vahva ihminen, mutta maailman vahvinkin tyttö voi katketa. Se on tapahtunut jo kerran muutama vuosi takaperin.  Ja se syy miksi menin vastaanotolle oli siis työtapaturmainen kipeä koipeni :D

Sain kokonaisvaltaista hoitoa ja neuvoja. Ihailtavaa.

Joskus sitä vaan muutama lämmin sana, aito kuunteleminen ja läsnäolo,ne antavat voimia valtavasti.

*

Olen jokseenkin innostunut urheiluhurahduksestani. Mutta sairastelu on ollut viime aikoina taas esteenä. Olen ollut kumminkin hyvin tehokas penkkiurheilija. Olen kävellyt etanan vauhtia lähikortteleita ja haaveillut salille menosta. Salille päästessäni vatsalihakseni herätetään taas julmalla tavalla ruususenunestaan. Eikä herättäjänä ole edes prinssi.

Välillä sitä löhöäisi sata kertaa mieluummin sohvalla pulla kädessä kuin olisi tehokas. Urheilemisen takia urheileminen ei ole koskaan ollut juttuni. Mun täytyy nauttia tekemisestä ja nähdä tulokset. Olen yksilölajien harrastaja en niinkään ryhmäliikkuja.

Tietoinen vartalonmuokkaus peilin edessä saa minut itkemään ja nauramaan. Minä käännyn välillä jos siltä tuntuu niin telkkaria kohti ja seuraan kuolaten, kun Livillä leivotaan voikreemimuffinsseja.

Tasapainoa. Se on tärkeintä. Vaikka elämä välillä onkin vaikeaa. Kun on nää isältäni perityt geenit, niin paisun kuin pullataikina, jollen katso tarkkaan syömisiäni. Ja kaikki täähän johtuu vain ja ainoastaan geeneistä ;)

Jyystän tässä berliinimunkki mielessäni turkinpippuripurkkaa karkinhimooni.

"Liiallisella käytöllä saattaa olla laksatiivisia vaikutuksia."

Sekin vielä!