Kuutamo pesi eilen illalla kelmeän vaalealla valollaan parveketta. On kuin olisi ollut toisessa todellisuudessa. Metsän pehmeä sammalhuone, jossa voi kuunnella luontoa. Maisema oli maaginen.
Unen turvaisa utu katosi, valvoin kuutamon kanssa, jonka valo kylpi parvekkeella hipihiljaa. Voisiko siitä riittää valoksi väsyneille. Kuu kumottaa tumman taivaan kannessa. Kuin kuulisin sen hiljaisen laulun. Huoli kasvaa aivan liki ihoani. Murheen tuuli alkaa kiskoa omia oksistojaan, riepottelee. Kävin saamassa sairaalassa lisähappea kipeille keuhkoilleni. Minä, joka en edes polta tupakkaa. Voi sisäilmaongelmat!
On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa. Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin. Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla, että on parempi antaa olla. Luovuttaa. Rajanvetoja ja pisteitä. Tuulisia säröjä. Syviä tummia onkaloita. Päätän nähdä tärkeimmän. Olla vahva. Jälleen sen tuhannennen kerran. Vaikka välillä polvet verillä ollen.
Matka aamuun jatkuu vierellä unipehmoisen kisun. Inkeri nukkuu pääni vierellä, tuntee hengitykseni. Välillä pukkii kasvoihin kostealla nenällään ♡Pehmeä kosketus pienissä unihetkissä.
Katsahdan tavoittamaan poutapilven reunan ja lupaan luottaa. Kaikelle löytyy uusi alku, kivun jälkeen kiitoksellekin on aikansa.
Päätän löytää tästäkin päivästä sen tärkeimmän!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Positiivinen kommenttisi ilahduttaa aina, kiitos! ♥
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.