Melankolian riemut

Eilen iltapäivällä minulla oli sellainen olo, että olisin voinut melkeinpä hypätä kaivoon. Päätä särki, kaikki tuntui synkän harmaalta, joka paikkaa kolotti. Oli niin vetämätön olo ja mielikin oli maassa, ainakin polvissa saakka. Kun on tsempannut muita päivän, niin joskus tuntuu vastoinkäymisten kohdatessa vain siltä ettei enää jaksa tsempata itseään. Olen huomannut itsestäni vuosien saatossa sellaisen asian, että olen luonteeltani varsin positiviinen ja sosiaalinen, mutta saan olla töissä niin sosiaalinen, että kotiin tullessani nautin epäsosiaalisuudesta ja hiljaisuudesta. Olisi helppoa jäädä sohvanmutkaan murjottamaan, mutta peruspositiivisena pirkkona haluan pysyä elämässä pinnalla.Liikunta auttaa yleensä aina ja päätinkin lähteä juoksulenkille ja kappas mielialakin koheni. Kotiin tullessani olin saanut tunnin aikana punaiset posket, uusia ajatuksia ja freshimmän mielen.

Olen alkanut nauttimaan yhä enemmän niistä hetkistä, kun minulla ei ole minkäänlaista ennalta suunniteltua tekemistä. Olen saanut mennä elämässäni niin paljon, että tänä vuonna tullut jonkinlainen tienristeys ja valaistuminen monessakin asiassa. Nautin liikkumisesta ja sen tuomasta hyvästä olosta sekä lukemisesta. Uusin hankintani on Japanilaiskokin kertomus työskentelystään Pohjois-Korean hovissa, Diktaattorin keittiömestari. Kirjan alku vaikuttaa ainakin lupaavalta.

Sielunmaisemani on hyvin vahva, lämpöinen ja aurinkoinen mutta kauniin kamalalla tavalla myös synkän melankolinen. Parhaimmat ideat syntyvät pimeään kaamosaikaan ja silloin, kun olen hieman melankolinen. Juoksulenkillä ajatuksetkin juoksevat, sitä tuntee elävänsä kun hikikarpalot juoksevat otsalla ja syke nousee. Se on niin mahtava tunne, etten pysty kuvailemaan sitä euforista oloa, joka tulee hikisen liikuntasuorituksen jälkeen. Tulee niin voittajafiilis ja kroppakin voi paremmin, mielestä puhumattakaan.

Elämässä tarvitaan lämpöä, eläytymistä ja myötätuntoa.Juoksulenkkejä, jolloin voi huomata tähtien naurua pilvien lomasta ja järvituulen huminan. Kotona nautin kirjan sivun kahahduksesta, kiireettömistä levollisuuden hetkistä ja kissan kehräyksestä. Melskettä ja hiljaisuutta. Elämää.