Pahanmakuiset pikkuleivät - Nicolas Vahé

Leivoin eilen illalla Nicolas Vahén suklaa-pistaasipikkuleipiä. En ole eläissäni haistanut ja maistanut niin pistävän pahan hajuisia ja makuisia pikkuleipiä kuin nämä olivat. Pikkuleivät haisivat aivan saippualle, sain hajusta huonon olon ja kärräsin pikkuleivät parveekkeelle naapureiden kiusaksi :D Hajuhaittoja kerrassaan! Pikkuleivät olisivat kaivanneet paljon enemmän sokeria ja makeutusta. Vaikka lapsena ruokapöydässä opittiin moraalia: piti syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset kuolivat nälkään. Mutta näitä pikkuleipiä ei kyllä syö valko -eikä tummaihoinenkaan.

Kuivat aineet löytyivät siis lasipurkista ja  niiden sekaan tuli lisätä 140g voita ja 2 kananmunaa. Itse lasipurkki oli varsin kaunis, mutta se sisältö oli kamalaa! Positiivista tässä hommassa oli kutenkin se, että sain testata ensimmäistä kertaa tilaamaani pikkuleipä leimasinta.

Kekseistä tuli mieleeni oma lapsuus ja nuoruus. Olen ollut aina aikalailla hyvä ruokainen yksilö, rakastan ruokaa ja syömistä. Olen pitänyt leipomisesta niin kauan kuin henkeni on pihissyt. Nuorena sängyllä loikoillessa puhuttiin kaverin kanssa  maailma puhki. Sitä kysyttiin vaan spontaanisti, että voit sä tulla meille? Kysyttiin vanhemmilta lupa, ja niin sitä mentiin. Minulla on vahvoja makumuistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen rakastanut siis aina ruokaa, vaikkakin pienenä tytön tyllerönä äitini oli joutunut ostamaan apteekista minulle lääkärin kehotuksesta ns. ruokahalusuklaata. Se oli sellaista vaaleaa suklaata, namia! Voi, niitä ihania lukioaikoja, jolloin niin intopinkeänä(joopa joo :D) oltiin joko ystäväni tai minun kotona ja luettiin tai niinku olevinaan luettiin kokeisiin. Jälkeenpäin ajateltuna pärjäsin yllättävän hyvin lukiossa melkein lukematta.

Tai se, kun olin lapsi ja menimme vaan spontaanisti kylään tuttavillemme. Ei silloin soiteltu paria kuukautta aiemmin, että "ollaankos sitä kotona kuukauden kuluttua?"Voi, noita ihania aikoja! Tuntuu, että kaikki oli aidompaa ja ihanampaa silloin ennen. Tai toinen esimerkki, kun sovittin kavereiden kanssa, että tavattaisiin kirjastolla klo 17.00, niin sitä myös oltiin silloin siellä. Ei ollut kännyköitä, joilla ois textailtu, että "tuun kymmenen minsaa myöhässä". Olen onnellinen siitä, ettei lapsuudessani ollut kännyköitä ja internettiä. Minulla oli ihana lapsuus. Ja ne iahnat kyläpaikat, jossa oli aina herkkuja tarjolla kahvipöydässä ;)

Minun elämässäni on tällä hetkellä ihan mukavasti myös kyläilyä, vaikka arkipäivät menevätkin usein omiin kiireisiin. Mikään ei kuitenkaan tunnu hauskemmalta kuin pitkäksi venahtanut ilta, kun vieraat lähtevät monta tuntia myöhemmin kuin ehkä olisi pitänyt, koska on ollut vaan niin kivaa. Useimmiten se on vaan tosi iloinen yllätys, jos joku tupsahtaa yllättäen oven taa. Aina ei tarvitse olla pitopöytä valmiina vieraiden kestitsemiseen. Minulle koti on rentoutumispaikka, joka ei ole aina niin siisti. Se on meidän näköisemme. Meidän ihmisten tulisi ottaa mallia eläimistä, niiden rentoudesta ja suoruudesta. Helsingin Sanomissa oli eilen hyvä kirjoitus - Hyvinvoivan naisen selittämätön paha olo.

Eilinen päivä meni siivoillessa kotia, ulkoillessa kevyesti ja lepäillessä.  Minulla on ollut jo jonkin aikaa aivan kummallinen väsymys kropassani ja turvotus jaloissani. Olo on sellainen etteivät nesteet pääse liikkumaan kehossani, vaikka pyrin juomaan päivän aikana paljon vettä. Niin, ja välihuomautuksena ihan se, että EN ole raskaana. En ole enää kovinkaan nuori, joten kremppoja alkaa olla kehossani. Ehkäpä olen jo aika vanha, kun päädyin muistelemaan lapsuus- ja nuoruusvuosiani? Mutta olen saanut ainakin elää hyvää elämää, onnellista.  Vanhuus ja viisaus, niin se menee :) Vanhuus ei olekaan pelottavaa vaan elämän viisaus. Tänään leivon ihan kotitekoisia keksejä, en mitään purkkimuonaa ;)

Kepeää keskiviikkoa!