Rakkaita muistoja - kullan kalliita kunnioittaen ♥

Illanhämärässä hohti valkoinen hanki, joulunodotusta ja iloa, eihän silloin pitäisi sattua mitään ikävää. 21.12.2011 verhosi hetkessä itsensä tummaan surupukuun. Valkoiset hanget loistivat hälytysajoneuvojen valokeilassa kuin miljoonittain lepäilevät timantit. Maailmani pysähtyi ja jalat pettivät altani. Mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan tunnetilaani kolmen vuoden takaisesta joulukuisesta illasta.

Haluan muistaa tasan kolme vuotta sitten illalla äkillisesti sydänkohtaukseen menehtynyttä rakasta isääni. Isän sydänkohtaus, ambulanssimiesten elvytysyritys, joka kesti reilu 40 minuuttia.Surunmusta taivas, jossa ei näkynyt tähtiä.Isäni sydän käytännössä räjähti, 61-vuotiaana. Olet aina suuri sankarini, rakastava isäni. Hetkessä elämä meni ohitse filminauhana, siinä oli hiljaisuutta, sydämen ajatuksia, hipaisu lapsuusmuistoja jostain hyvin kaukaa. Muistoilla on kultaiset reunat, elämän kehykset. Sitä miettii silloin tällöin, että kunpa isä olisi nähnyt vielä tämän asian. Mutta kaikkea ei voi saada, onneksi olit isäni 32 vuotta. Isäni on edelleen läsnä, mutta hänen olomuotonsa on erilainen, en vain näe häntä. On tärkeä taito osata nähdä ja tuntea sydämellään, uskoa. Se taito oli isälläni ja haluan kantaa sitä aina mukanani.

Elämä tuo eteen kasvunpaikkoja, välillä sydäntäsärkevän kivuliaita. Koettelemukset voivat olla kuin kävelisi nokkospöheikön läpi tai kahlaisi päivä tolkulla umpihangessa. Emme saa turmella sieluamme turhuuksilla. Jouluna on oivahetki hieman pysähtyä miettimään elämää ja sen suuntaa. Tänne maanpäälle jääville äkkikuolema on kova isku, mutta lähtijälle helpompi vaihtoehto.Elämä on kuin helminauha. Kaikilla meillä on omannäköisemme helminauha. Siinä on vierekkäin surun kyyneleiden tummiahelmiä ja ilonpisaran vaaleitahelmiä. Jokaisen helminauha on ainutkertainen, jota kantaa rakkaudella sydämessään. Älä koskaan hukkaa itseäsi ja kulje sellaista polkua, joka tuntuu väärältä. Luota ja usko johdatukseen, sydämesi ääneen. Usko, se luo vahvaa pohjaa elämälle.

Tänään poikkean hautausmaan polulle muistojeni ja kynttilän tuoman valoisan liekin kera. Kyynel pyrkii silmäkulmaani, se haluaisi tehdä kyyneluran kasvoilleni, mutta päätän olla vahva. Kuolema ei ole kaiken loppu. Kalmistossa on aina yhtä mystinen tunnelma. Kaikki on ympärillä niin hiljaista, on rauha, on harras - iätön tunnelma, on kyynelvirta, on hymynhetkiä ja aikaa omille ajatuksille. Muistoille. Tuuli puhaltaa haikean kauniita sointuja ja jylhät vanhat puut halaavat oksillaan ohikulkijaa.  Olen kiitollinen ihanasta lapsuudesta, se on yhä suuri kantava voimavara elämässäni.

Lankeaa illan varjo jo kuuraisten puiden latvuksiin. Hämärän mailla hiljaa ikiuneen on painunut maallinentaival. Taival rakkaan ihmisen. Taittunut on elämän taival illanruskoon viimeiseen. 

 Kirkon ovista  laahustavat vaaleat kasvot. Kalpeita ja kyyneleiden uurtamia kasvoja verhoutuneena mustaan. Kaihoisia virsiä, kukkia, tuskaa, repivää ikävää, sydämen hiljaisia ajatuksia, kyynelhelmien peittämät suruisat silmät, sumuna ilmaan kadonneet toiveet ja epätodellisuus. Hiljaisuus, joka kaikuu sielunkellojen tahtiin. 

Samaan hiljaiseen lauluun yhtyvät rakkaat, kaikki aikanaan.

Kerran sammuvi kaikkien tähdet, mutta ne loistavat ikuisesti muistoja ja kaipuuta Isän puutarhassa. Kun kieloportin sulkee takanaan, ei ole enää mustaa eikä valkeaa on vain kaunein kieloniitty, jossa on rauha, levollisuus ja ikuinen elämä.

Kieloniityn kauneimman rauhan kajo.

Uni eletyn elämän kauneimmista hetkistä.
Kaikkein kaunein laulu me vielä kerran yhdessä lauletaan.
Jälleennäkemiseen iloon.

SatuKoo

Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,

että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,

aavistin hämärästi, että laulu oli

jostakin, mikä ei koskaan palaa.

Edith Södergran

Rakkaudella,