Lumoavia maisemia*

Kevätsade louskuttaa kangaspuitaan:
mustaa
harmaata
mustaa
harmaata,
kesän kohdalle keltainen ja vihreä raita.

Parveekkelta näkyy sama maisema, mutta aina erilainen.

Saatan joskus vaan tuijottaa parvekkeelta avautuvaa maisemaa, ihailen sen monimuotoisuutta ja kykyä muuttua.

Pielinen näkyy parvekkeelta ennen lehtien tuloa, se on kaunista.

Vesistön läheisyys on minulle tärkeää.

Helsingissä kohtaan mystisen meren, vaikkei se ehkä tulevasta kodista näykään, niin voin mennä tervehtimään sitä lenkkeillessä.

Odotan jo niitä tapaamisia.

Olen se nainen, joka ihailee myrskyävää merta kun muut ovat turvallisesti kodeissaan.

 

Jään kaipaamaan tätä kaunista maisemaa, mutta vielä saan kohdata tulevissa kodeissani monta kaunista uutta maisemaa.

Olen nähnyt matkaillessa henkeä salpaavan kauniita maisemia, maailmassa on loputtomasti ihastuttavan lumoavia maisemia.

Maisemia, muistoja ja tarinoita niiden takana.

Minussakin asuu monta maisemaa.

Kevät on kuin aarrearkku. Sieltä löytyy lämpöä, valoa, iloa, lempeä, vihreyttä, kukkien tuoksua, aurinkoa, kauniit parveke näkymät sekä rakkautta. Mutta kauneinta on hämärtyissä illoin. Kaikki taivaan rakkaus on silloin kerääntynyt valoon tummuvaan.

"Mikä on ihminen ilman maisemaa?" kysyi Athos.
"Pelkkiä peilejä, vuoksia ja luoteita."
(Anne Michaels: Routaholvi. Suom. Tiina Ohinmaa. WSOY, 2010.)