Kalmistossa, kuumetta ja tosielämän saippuaoopperaa!

 Hautajaisliljat ovat aina valkoisia ja urkumusiikki haikean kaunista. Kuolleiden kukkien varjot lankeavat kasvoille, peittävät sielun ja silmät. Elämä on joskus ohuen pettävä. Nyt nukut luulintu kyyhkynen leposijassa taivaan.

Hetkessä oli hiljaisuutta, sydämen ajatuksia, hipaisu lapsuusmuistoja jostain hyvin kaukaa. Muistoilla on kultaiset reunat, elämän kehykset. 

Nyt vihdoin vapaa oot,

Tähtikansana kulkemaan.

Siivet selkääsi sait ja turvassa oot.

Vaivu varjohon kukkasten, lepää lehdossa rauhan maan.

Olen saanut nähdä ja kokea kaikenlaista 38 vuotta kestäneen elämäni aikana. Kuten tuttavani sanoi, olen vanha sielu. Se, joka ei ole menettänyt vanhempaansa ei voi tietää sitä tunneryöppyä ja fiiliksiä, jotka iskevät kuolemasta. Etenkin, jos kuoleman kohtaa nuorena. Vaikka vanhempi olisi ollut etäinen niin silti kuolema koskettaa. Lopullisuus.

Äänetön olo, kuume sahaa edestakaisin, keuhkoputkien-ja kurkunpääntulehdukset. Kerään voimia nukkumalla ja nähden unissa menneitä aikoja. Olipa huippua nähdä rakas äiti ♡ ja viettää ajattomia hetkiä. Kävimme lapsuuden kotikulmilla. Mielessä monta muistoa ja varjelus. Odotan niin innolla äidin tuloa Helsinkiin. 
Hiljainen tarkkailu on arvokas taito - se vahvistaa kykyä nähdä näkymätöntä.

 Vaikka päiväelämäni on jo varsinaista saippuaoopperaa ja trapetsilla taiteilua, välillä oikein huimaa. Hyvän kirjan parissa sitä kumminkin aina relaa. Huokaisen ja suljen silmäni. Olipa viikko. Oli nyrjähdyksiä, toivoa ja tahtoa. Hoivaa ja huolenpitoa. Tämäkin päivä loppuu pian, toisaalla se loppui jo ajat sitten. Sitä voi luulla, että aikaa on loputtomiin. Mutta aurinkokin sammuu lopulta. Maan tuoksu, avaruuden tähdet ja iäisyyden kosketus. Kuulaan viileä syksyinen ilta. Lehdet helisevät puista. Värikästä. Rauhan rippeet maassa ja värikkäät lehdet.