Suurelle sankarilleni, isälleni ♥

Tänään on isänpäivä. Minun isäni asuu taivaassa. Minulle tämä päivä on siis aivan normaalisunnuntai, mitä nyt poikkean isäni haudalla. Kaksi vuotta sitten vietimme pieni muotoista isänpäivää ennen kuin lähdin Helsingin lennolle. Se oli viimeinen isänpäivä, jolloin isäni vielä sai elää. Olen onnellinen siitä, että minulla on ollut rakastava ja rakastettava isä. Isäni kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen joulua, 21.12.2011. Jaksamme eri asioita ja eri määrän. Voimat riippuvat niin monesta tekijästä. Toiselle sama asia on alku, toiselle viimeinen pisara. Näinkö vähästä, ajattelee joku. Mutta mistä hän tietää, miten paljon se toinen ihminen on jo kestänyt. Pyydän, että elämä kantaisi. Auringon pilkahduksia. Kuun välkähdyksiä. Te, joilla isä vielä elää, niin ottakaa häneen yhteyttä.

Minulla on aina välillä kova ikävä isää, itku tarttuu kurkkuun ja kuristaa. Siitä on tänään  vajaa kaksi vuotta, kun puhuin viimeksi isin kanssa. Eilen illalla kyynelvirta taas teki vanojaan poskipäilläni. Nukahdin siihen, kun itkin itseni väsyneeksi. En halua hautautua suruun, koska olen selvinnyt siitä näinkin hyvin. Joskus iltaisin tulee aivan absurdiajatus, ettei isä voi olla kuollut. Ei vanhemmat voi vaan kuolla noin nuorina. Pystyn palaamaan niin yksityiskohtaisesti siihen ajankohtaan, kun isäni sai sydänkohtauksen ja pelastushenkilökunta elvytti isääni 40 minuuttia, tuloksetta. Sain jostain voimia, koska pysyin suht kasassa ja toimin järkevästi. Samalla, kun isääni elvytettiin jännitimme olohuoneessa tulosta ja rukoilin taivaan Isää siitä, että isäni saisi vielä lisäpäiviä ja antaisin vaikka toisen käteni jos isäni saisi elää. Kävin kauppaa kuoleman kanssa. 

Se oli lohduton ja karmaiseva tieto, kun pelastushenkiökunta tuli olohuoneeseemme ja kertoi ettei isääni voitu pelastaa. Eihän tällaista ole nähnyt kuin elokuvissa. Ei isä voi kuolla 61-vuotiaana. Aloin rauhoittelemaan äitiäni ja saimme hänet mukaamme paikalliseen terveyskeskukseen. Veljeni oli matkalla kotikaupungistaan kotikuntamme terveyskeskukseen. Hänelle ei kerrottu puhelimessa isän kuolemasta. Se oli järkevä päätös näin jälkeenpäin ajateltuna. Kun poliisi soitti kotoamme, koska aina kun ihminen kuolee kotiin tulee poliisin käydä tarkastamassa ettei kysessä ole henkirikos. Niin sanoin tutulle poliisille, että saa selittääasiansa miehelleni, koska itse olin niin shokissa. Ajoittain minulle tulee edelleen pakokauhunomainen pahaolo, jos palaan muistoissa isäni kuolinhetkeen. Onneksi emme olleet paikalla, kun isäni vietiin paareilla kodista ruumishuoneelle. Mutta onneksi isä sai kuolla kotiin, rakkaaseen paikkaan. Halusin ehdottomasti nähdä isäni vielä kaksi kertaa ennen hänen hautajaisiaan ja se oli hyvä päätös. Sain jostain kummasta voimia ja lauloin isäni hautajaisissa "Niin kaunis on maa, niin korkea taivas"-kappaleen.

Ennen isäni kuolemaa näin usein unta, jossa saatoimme äitini ja veljeni kanssa isäni junaan, johon me emme saaneet nousta. Isäni oli ammatiltaan veturinkuljettaja. Näimme veljeni kanssa isäni kuoleman jälkeen saman unen, jossa isä hyvästeli meidät keittiössä työvaatteet päällään. Se halaus oli niin aidontuntuinen. Alitajunta kai antoi minulle jo ennakkoon kypsyteltävää.

Surun tuoma ikävä on erilainen kuin pelkkä ikävä. Surun tuoma ikävä on raastava, koko kropassa tuntuva. Särkee joka paikkaa sydäntä myöten ja itkulle ei tule loppua. Kukaan meistä ei lähde kumppaninsa kanssa yhtä aikaa, käsi kädessä. Jollei menehtyminen tapahdu onnettomuudessa. Joulu ei tule koskaan olemaan enää ilonjuhla. Emme edes juhli joulua. Jouluna matkaamme ulkomaille, kaikkein paras ratkaisu! Mutta lohduttavana ajatuksena on, että näen isän vielä varmasti silloin kun oma aikani koittaa, sitten joskus. Mietin aluksi usein päivästä toiseen, että miten sitä voi oppia elämään ikävän kanssa, kun se vie kaikki voimat?! Kun ei voi välillä edes sanoa isän nimeä ilman kyynelvirtaa.
Tuntuu niin pohjattoman kamalalta, kun en voi soittaa hänelle ja kysyä kuulumisia. Ensimmäisen vuoden ajan kävin haudalla juttelemassa isälle, ihan kuin hän nyt kuulisi, mutta siitä tulee itselleni parempi olo. Olen onnellinen siitä, että miten paljon koimme ja näimme yhdessä. Mutta aika loppui kesken! Elimme. Riitelimme, huusimme ja kuitenkin rakastimme toisiamme, näytimme tunteemme aina ja täysillä ja pyysimme anteeksi. Nauroimme ja nautimme elämästä, ja arvostimme toisiamme.

"Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:19)

Voi kun saisin vielä kerran halata ja jutella isän kanssa. Ehkä sitten joskus toisella puolen virtaa siihen on mahdollisuus?!

 
Olen miettinyt paljon sitä, missä olisimme jos isälle olisi annettu aikaa enemmän...näin se ajatus lähtee vierimään ja jonain iltoina itkusta ei meinaa tulla loppua. 

Onneksi minulla on mm. ihana työ ja työkaverit. Työ on asia, joka on oikein terapeuttista minulle kaiken tämän surun keskellä. Kuten entinen uintivalmentajani Antti totesi, odotetaan vaan, kun taivas putoaa niskaamme!  Elämä on kuin vuodenajat, ne molemmat muuttuvat välillä arvaamatta. Olemme kohtalomme kyydissä matkustajina. Huomisen määränpää on tuntematon. On elettävä nyt.

Isälläni oli väkivaltainen lapsuus. Hänen isänsä ei tykännyt hänestä ja perheessä ei säästelty nyrkkiä. Isääni muun muassa nukutettiin pienenä pahvilaatikossa keittiönpöydällä alla ja kaksi lapsisessa perheessä nämä kaksi lasta olivat eri arvoisia. Isäni osasikin arvostaa tämän takia omaa perhettään eikä meillä koskaan lyöty. Isälläni oli suuri sydän kaiken kokemansa jälkeen. Hänellä oli aina aikaa veljelleni ja minulle.

Juha Tapion Saippuakuplat-kappale on kuin isäni lapsuudesta.

"Varoen niin ulko-oven hän sulkee,
on aamu ja uninen maa
Pelkoa yön pakoon hiekalle kulkee,
muut jääneet on nukkumaan
Poikanen vaan ajaa perhosta takaa
ja aurinko käy olallaan
Peloissaan yöt peiton alla hän makaa,
kuuntelee ja odottaa
Puhaltaa saippuakuplansa tuuleen
huikaisevaan siniseen korkeuteen
Silmänsä sulkien toivoo ja luulee
nousta ne voi taivaaseen
Selvästi sen viime yönä hän kuuli,
toinen on lähdössä pois
Hän kiros sen kaiken minkä onneksi luuli,
miten lapsonen ymmärtää vois
Aurinkoon päin kulkee varjona taakka
hennoilla hartioillaan
Urhea mies kovin pienestä saakka
olla saa poikanen vaan
Puhaltaa saippuakuplansa tuuleen
huikaisevaan siniseen korkeuteen
Silmänsä sulkien toivoo ja luulee
nousta ne voi taivaaseen"

Isäni ja äitini olivat naimisissa 33 vuotta ja kuolema erotti heidät. Tai, kuten äitini sanoo" rakkaus ei kuole koskaan ja hän on ikuisuuden isän kanssa naimisissa. Se on suurta rakkautta" Isäni ja äitini olivat rakastuneita loppuun saakka, isä jopa sanoi äidille, että aikoo uudelleen kosia häntä. Ja muutamaa minuuttia ennen sydänkohtaustaan isäni oli sanonut äidilleni, että "ethän koskaan jätä minua?" Äiti oli sanonut, että "ei hän ole minnekään menossa". Isä on taivaassa suojelusenkelinämme.  Sitä ajattelee, että vuodet vieriä saa, kunhan saisi pitää rakkaimpansa vierellä. Hyvää isänpäivää taivaan tähtitarhaan maailman parhaalle isälle
♥

Illan tullen sytyttelen vähän kynttilöitä, kuuntelen läpi levyiltä kaikki tietyt ihan lemppareimmat kappaleet, makaan lattialla tyyny ja kisut kainalossa sekä imen itseeni hyvää oloa. Tämä toimii yleensä aina. On se musiikin voima vaan ihme homma. Jore Marjarannan Ikävä viiltää on upea kappale, kuten myös Juha Tapion Toisella puolen virtaa.

Onnea kaikille isille! Pitäkää hyvää huolta perheistäinne.